24.5.2012 12:36 Johtaminen ja tuottavuuden parantaminen julkisella sektorilla

Heikki Kolehmainen Kotimaa johtaminen julkinen sektori kannustimet tuottavuus 20 kommenttia ilmoita asiaton viesti Juhana Vartiainen kertoi Hesarissa noin viikko takaperin olleensa mukana, kun Ruotsin virkamiesten palkkoja suhteutettiin heidän tuottavuuteensa. Ennen kuin tähän ryhdytään, kannattaa tarkastella julkisen sektorin palkkajohtajien kannustimia ja asemaa. Julkisen sektorin johtajia voi pitää nykyajan etuoikeutettuna rälssinä, jota ei irtisanomiset uhkaa eikä tulostavoitteet horjuta. Heillä ei turvatun asemansa ja korkeahkon tulotasonsa takia ole juurikaan näyttöihin perustuvaa kysyntää yksityiseltä sektorilta, vaikka julkisen sektorin tuntemukseen perustuvaa kysyntää löytyykin. Johtamistaidot ovat heikoissa kantimissa. Vaikka johtamiskoulutusta annetaankin, ei se mene perille eikä johtamisopeista vapaaehtoisesti kiinnostuta. Ristiriidat työyhteisöissä muuttuvat arvovalta- ja reviirikysymyksiksi eikä niitä osata purkaa. Johdon ei tarvitse motivoida alaisiaan, koska tuloksella eli tuottavuuden parantamisella ei oman turvatun aseman kannalta ole väliä. Ylhäältä annetut tuottavuusohjelmat muuttuvat puuduttaviksi luentomaratoneiksi ja toimenpidelistoiksi, jotka käydään säntillisesti läpi, mutta sen jälkeen unohdetaan ilman käytännön vaikutuksia. Olen kannustavan ja yksilöllisen palkanmaksun ja palkitsemisen kannalla – yksityisellä sektorilla, mutta julkisella sektorilla se johtaa nuoleskelun kulttuuriin. Koska julkisella sektorilla ei ole markkinapainetta, joka pakottaa johdon katsomaan asioita omistajan edun eli kansalaisen näkökulmasta, ei mielistelyyn perustuvilla henkilövalinnoilla ole seuraamuksia, jotka osuisivat omaan nilkkaan. Ainoa keino julkisen sektorin toimintakulttuurin pysyvään muutokseen on pakottaa se simuloimaan markkinataloutta viemällä tuottavuusvaatimus konsernitasolle. Tuottavuuden parannusvaatimus, jonka tulee olla kohtuullinen, mutta pysyvä, on kytkettävä johdon tulotasoon ja turvattuun asemaan kuten asian laita yksityisten toimijoiden tuntemassa todellisuudessa jo on. Tehtävä ei ole helppo eikä se usein onnistu yrityksiltäkään, joiden tuottavuuden kasvun tärkein selittävä tekijä koko 2000-luvun on ollut ns. luova tuho eli heikompien sortuminen kyvykkäämpien jalkoihin. (Tässä kohtaa haluan tarkentaa, etten vastusta työttömyysturvaa, koska konkurssi on harvoin työntekijöiden syy, mutta vastustan kilpailun rajoittamista ja vääriä/puutteellisia kannustimia.) Tuottavuuden parantamisessa on kaksi näkökulmaa: joko sama määrä ja laatu pienemmillä resursseilla tai parempi laatu ja määrä samoilla resursseilla. Huoltosuhteen heiketessä ja taloudellisen epävarmuuden lisääntyessä, on julkisella sektorilla edellinen vaihtoehto houkuttelevampi. Nykyinen keino lisätä julkisen sektorin tuottavuutta on viedä tulostavoitteet lattiatasolle, mutta ilman johdon markkinaehtoisuutta niistä tulee vain keino välineellistää varsinainen johtamistyö. Käytäntö ei kannusta kehittämään toimintatapoja, löytämään yhteisiä päämääriä ja rakentamaan yhteistä tulevaisuutta organisaation koko osaamispotentiaali hyödyntäen. Ylimmälle tasolle asetettu ja koko konsernia koskeva yhteinen tuottavuusvaatimus pakottaa johtoportaan panostamaan toimintatapoihin ja kannustimiin, jotka motivoivat työntekoa, aloitteellisuutta ja jatkuvaa parantamista. Työyhteisön todellinen hyvinvointi näkyy luottamukseen perustuvana tuottavuuden paranemisena kaikkien pannessa parastaan. Demokraattisesti valittujen poliittisten ”valvojien” tehtäväksi jäisi varmistaa, että mitataan asiakkaan näkökulmasta oikeita asioita, että mittausten lähtötaso vastaa todellisuutta ja, että mitattu tuottavuuden parannus on todellista. Kaikki asioita, joita julkishallinnon ”rakenteet” ovat taipuvaisia vääristelemään. Toimin luottamusmiehenä kuntasektorilla pääkaupunkiseudulla.

29.4.2012 Puuttuuko syrjäytyviltä terve, miehinen roolimalli?

Jukka Gustafsson ehdotus oppivelvollisuuden pidentämisestä 18-vuoteen on tyypillinen parannusehdotus, joka näyttää hyvältä, mutta ei pureudu syihin millään tavalla. Usein syrjäytyminen alkaa selvästi näkyä jo 5-6 luokalla, mutta myös päiväkodeista voi löytää ”potentiaalisia” syrjäytyjiä. Rikkinäisten ja päihdeongelmaisten perheiden jo kouluun tullessa enemmän tai vähemmän rikkinäiset lapset, eivät pääse mukaan tekemisen rytmiin eivätkä löydä kouluista samaistumiskohteita eli niitä aikuissuhteita, jotka heiltä kotoaan jo puuttuvat. Osasyytä tähän etsisin koulujen opettajakuntaa tasapäistävästä rekrytoinnista. EVA:n Ilkka Halava ja Mika Pantzar varoittavat oivaltavassa tutkimuksessaan ”Kuluttajakansalaiset tulevat” (2010) yrityksiä ns. ”Kaartin pataljoonan syndroomasta”. Tutkijat kertovat useiden keskisuurten yritysten havahtuneen rekrytointiosastonsa taipumukseen palkata yrityksiin vain ”vanhojen” työntekijöiden kopiota. Olkoon rekrytoinnin tasapäistämisen taustalla sitten huono erilaisuuden sietokyky tai pelkkä ajattelemattomuus, ei näin voi olla opettajakunnassa, koska asiakkaina on koko monimuotoinen suomalaisten lasten joukko. Syrjäytyjien pääryhmä ovat pojat, joilta puuttuu eheä miesmaali sekä kotoa että koulusta, koska suomalaisissa alakouluissa on pulaa miesopettajista. Ylen uutisoinnin (10.8.2010) mukaan perusopetuksessa ja lukioissa opettajista neljännes on miehiä, mutta alakouluissa miesten osuus on tätäkin pienempi. Miesopettajien määrä on myös vähentynyt jatkuvasti, sillä he vaihtavat alaa naisia useammin. Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on huomauttanut, että pojat seuraavat paremmin miehen antamaa opetusta ja, että tähän on evolutiivisia syitä. Hänen mukaansa pojat tutkitusti ”kuulevat” miesäänen paremmin, kun taas tyttöjen mielestä miesopettajat ”huutavat” – luonto on herkistänyt pojat ”ottaamaan” käskyjä miehiltä. Pojat samaistuvat miesopettajiin naisopettajia herkemmin ja saisivat heitä terveen miehisen roolimallin, joka monilta heiltä puuttuu. Opettajakunnan pitäisi kaikin puolin olla heterogeenisempi kuin se on nykyään, mutta miesten puute on selkein epäkohta. Toivoisin kunnilta, ay-liikkeeltä ja opetusministeriöltä yhteisiä ponnistuksia tilanteen korjaamiseksi. Tarkoitus ei missään nimessä ole väheksyä naisopettajien panosta tai kyvykkyyttä, mutta evoluution edessä on nostettava kädet pystyyn eli hyväksyttävä tosiasiat ja ryhdyttävä muutoksen mahdollistaviin toimiin. Mikä voisi olla liian suuri kustannus asiain tilan muuttamiseksi? Maksaisiko tarkennus rekrytointikäytännöissä ja opettajanuran kannustinten säätö itsensä takaisin parempana hyvinvointina ja vähäisempänä syrjäytymisenä? En periaattessa pidä sukupuolikiintiöitä mielekkäinä, mutta voisivatko ne silti olla väliaikainen ensi askel miesopettajien määrän lisäämiseksi muita kelpoisyyskriteerejä tietenkään väheksymättä?

24.4.2012 Tekeekö Yle kiusaa vai mikä talousuutisoinnin yksisilmäisyydessä on takana?

Tänään alkaa Yle Teemalta historioitsija Niall Fergusonin vetämä kuusiosainen sarja Länsimaiden illankoitto. Yrityksistäni huolimatta en löydä ohjelmakaaviosta mitään perusteltua syytä ensimmäisen osan 15min myöhäisemmälle alkamisajalle klo 21.15, kun kaikki muut jaksot alkavat vartin aiemmin eli tasan klo 21.00. Ei voi välttyä ajatukselta, että halutaan tehdä edes vähän kiusaa, etteivät Fergusonin yleisestä ”yleläisestä” näkökulmasta poikkeava historiakäsitys ja liberalistiset talousnäkemykset saisi ansaitsemaansa yleisöä. Vasta viime viikolla vasemmistopopulistinen, Ylen kommentaattorinkin esiintyvä Timo Harakka lyttäsi markkinataloutta puolustavan Fergusonin Hesarissa ilmestyneessä Björn Wahlroosin uuden kirjan kritiikissään: ”nämä englanninkieliset bestsellerit – Fergusonit, Fukuyamat, Kaganit, Kennedyt, Zakariat – vetävät yleensä faktat ja historian suoriksi todistaakseen Yhden Suuren Ideansa.” Harakka ei halua muistaa, että nämä bestsellerit sattuvat olemaan myös maailman arvostetuimpien yliopistojen professoreja. Kritiikki sai Harakan tapauksessa lainausmerkit, koska kyseessä ei ollut kritiikki eikä analyysi, vaan Wahlroosin maailmankuvan täydellisen vastakohdan puolustuspuhe ja kumpikin osapuoli taitaa olla oman (talous)poliittisen yksisilmäisyytensä vanki. Ero on siinä, että Harakkaa ei yksisilmäisyydestä juurikaan mediassa kritisoida – onhan hän toimittaja eli pienessä piirissä liikkuvia ”omia”. Tiedän, että tämä on samaa Matti Apusen aloittamaa taistelua ”punavihreää” mediaa vastaan, mutta Ylen (varsinkin vaikutusvaltaimman eli TV:n uutistoimituksen) ja myös Hesarin rivitoimittajien ylivoima on niin musertava ja tunnen velvollisuudekseni valottaa esimerkillä tätä epäsuhtaa. Talousnobelisti ja New York Timesin maailmankuulu kolumnisti Paul Krugman kuuluu vasemmistolaisine (lue: täystyöllisyyttä verotusta kristämällä ja valtion ohjausta lisäämällä tavoittelevine) painotuksineen Harakan, Ylen ja Hesarin suosikkeihin. Tässä nopea Google-tutkimus asiasta: hakusanat ”talousnobelisti” ja ”yle” tuottavat 5 190 osumaa ja, kun sanojen ”talousnobelisti” ja ”yle” yhteydessä sanat ”krugman”, ”krugmanin” ja ”krugmania” on estetty, saadaan 3 650 osumaa. Tuloksena on siis, että 70% ”yleläisistä talousnobelisteista” on muita kuin Krugmanneja. Hyvä Yle! Alla lisää tasapuolisuuden kannalta hieman ”ikävämpi” tuloksia, joissa Uusi Suomi poikkeaa edukseen eikä ihan vähän: hs + talousnobelisti: 3130 osumaa hs + talousnobelisti, ei krugman: 1460 osumaa (47%) harakka + talousnobelisti: 44 osumaa harakka + talousnobelisti, ei krugman: 25 osumaa(57%) taloussanomat + talousnobelisti: osumaa 2140 taloussanomat + talousnobelisti, ei krugman: 944 osumaa(44%) uusisuomi + talousnobelisti, ei puheenvuoro: 2080 osumaa uusisuomi + talousnobelisti , ei krugman eikä puheenvuoro: 1990 osumaa(96%) eli yksi ainoa talousnobelisti esiintyy suurimmassa osassa Hesariin liittyvistä ”talousnobelisti” -kirjoituksissa, Harakalla reilussa 40%:ssa, mutta Hesarin Taloussanomat tekee pohjat 60 prosenttia lähetelevällä krugmanismillaan. Uuden Suomen uutisoinnin lukemat, joista on siis poistettu Puheenvuoron blogikirjoitukset, ovat aivan eri luokaa kuin edellä mainitut, kun vain alle 5% kirjoituksista on mainittu talousnobelistina nimenomaan Paul Krugman eli yli 96% tapauksista mainittu talousnobelisti on ollut joku muu vuosittain valittavista talousnobelisteista. Eläköön sananvapaus, mutta ennen kaikkea eläköön moniarvoisuus. Tämä toiminee jonkinlaisena alustuksena tänään Yle Teemalla alkavaan historiasarjaan Länsimaiden illankoitto, joka perustuu Oxfordin yliopiston historian ja Harvardin yliopiston taloushistorian professorin Niall Fergusonin viime vuonna suomennettuun kirjaan Sivilisaatio, josta Mikko Majander kirjoitti Hesarin kritiikissään: ”Fergusonia onkin syytetty uuskonservatiivien puolustajaksi ja sanansaattajaksi. Eikä hän vanhana thatcheristina ole viitsinyt juuri peitellä poliittisia sympatioitaan, vaan päinvastoin nauttii liberaalin vasemmiston härnäämisestä.” Kirjallisuuskriitikko Mikko Majanderkin vaikuttaa ehkä hieman yksisilmäiseltä, vai kuinka? Tasapuolinen kirjoittaja käyttäisi thatcherismin, joka on Suomessa kirosana, sijaan sanoja oikeistolainen tai markkinaliberalisti sanan vasemmistolaisen vastapainoja. Miltäköhän demareista tuntuisi, jos heidät yleistettäisiin esim. eeroheinäluomalaisiksi tai erkkituomiojalaisiksi? Toivon nautinnollisia, kriittisiä ja silmiä avaavia katsomiskokemuksia. Kannattaa katsoa ja muistakaa alkamisajan muuttuminen ensi viikolla.

20.4.2012 Pakkoruotsia eli miksi pojat pärjäävät koulussa tyttöjä huonommin

Kävimme työpaikallani kiihkeän keskustelun ruotsin opiskelun pakollisuuden hyödyistä ja haitoista. Huomasin keskustelun kuluessa, että miehet olivat selvästi herkempiä vastustamaan pakkoruotsia kuin naiset. Jos pakkoruotsia vastustavia miehiä haluaisi ”tyypittää” tarkemmin, huomaisi, että vastustajat eivät ole lukijatyyppejä vaan enemmän tekijämiehiä – usein ainakin omasta mielestään ns. tosimiehiä. Taisipa pakkoruotsin vastustaminen olla ”tosimiespuolue” Perussuomalasten vaaliteemakin viime kevään eduskuntavaaleissa ainakin joissain vaalipiireissä. Mitä ilmeisimmin kielten opiskelu ei ole miehille herkkua, mutta väittävät, ettei matematiikkakaan ole sitä suurelle joukolle naisia. Keskimäärin tytöt kuitenkin pärjäävät sekä koulussa että jatko-opinnoissakin poikia paremmin. Syyksi tähän ”epätasa-arvoisuuteen” on ehdotettu mm. poikien murrosiän testosteroniryöppyä, opetuksen tyttöjä suosivia metodeja, tyttöjen nopeampaa ja aikaisempaa kehitystä sekä tyttöjen luontaista kielellistä lahjakkuutta. Opetushallituksen Opettajan verkkopalvelu Edu.fi toteaa vuoden 2004 Koulu – sukupuoli – oppimistulokset -tutkimukseen viitaten: ”tutkimusten mukaan tytöt saavat keskimäärin parempia arvosanoja kuin pojat. Ero on suurin äidinkielen ja kielten kohdalla ja pienin matematiikassa. Samalla on myös havaittu, että tasa-arvo ei toteudu arvostelussa vaan esimerkiksi kieliaineissa poikien heikompaa osaamista kompensoidaan antamalla heille arvosanoja lievemmin perustein kuin tytöille”. Olennaista Opetushallituksen opettajaohjeen mukaan olisi pohtia ”millaisiksi oppijoiksi tyttöjä ja poikia kasvatetaan. Mitä heiltä odotetaan? Mistä heitä palkitaan tai rangaistaan? Voidaan myös kysyä miksi ”tytöt” tyytyvät siihen, etteivät saa huomioita? Tai miten ja miksi ”tytöistä” kasvaa tai kasvatetaan hiljaisia ja ”poikien” taas odotetaankin käyttäytyvän häiritsevästi ja äänekkäästi?”. Ja artikkeli jatkuu: ”Scheininin mukaan ”Poikien häiriökäyttäytymisen vähättely kotona ja koulussa on heille karhunpalvelus – toimintaelokuvien lyhytjännitteinen, väkivalta, äly- ja tai viisausrajoitteinen ja tunneköyhä miesmalli edellyttää vastatoimia ja toisenlaisia kokemuksia elävästä elämästä.” Toisaalta taas ”Tytöille vanhat käsitykset heikommasta matemaattisesta lahjakkuudesta ja naisille sopivista aloista ovat edelleen voimissaan. Yhteiskunnan kannalta tämä tarkoittaa merkittävän osaamispotentiaalin suuntautumista teknisten ja matemaattis-luonnontieteellisten alojen ulkopuolelle”. Viimeinen kappale on ainoa, jossa puhutaan poikien kehityksen kannalta olennaisesta puutteesta eli miesmallista, tosin negatiivisessa sävyssä. Kuitenkin tämä malli on juuri se asia, jota pojat kaipaavat ja tarvitsevat kehittyäkseen sukupuolensa ja kulttuurillisen roolinsa mukaisella tavalla. Toisaalta ollaan huolissaan tyttöjen, mutta ei poikien, osaamispotentiaalin hyödyntämättä jäämisestä. Mutta väitän, että poikien oppimisvaikeuksissa ja Edu.fi:n tekstin takana on enemmän, paljon enemmän, nimittäin itse miehisyyttä että sen ilmenemismuotoja kaventava ja jopa hieman halveksiva (feministinen) näkemys. Pörssiyhtiöihin kyllä vaaditaan naiskiintiöitä eduskuntaa ja ammattiyhdistysliikettä myöten, mutta miksi kukaan ei kysy, tarvitsevatko poikalapsemme miehiä ja miehisiä malleja opintiensä tueksi? Onko Opetushallituksen ihmiskäsitys jämähtänyt 60-lukulaiseen behavioristiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan jokaisesta meistä voidaan muokata muokkaajan mieltymysten mukainen, eikä mitään luontaista eroa esim. tyttöjen ja poikien välillä ole? Takuulla muuten on eikä vain minun, vaan myös asiaintuntijan mm. Jari Sinkkosen, mukaan. Vaikka mieskiintiöitäkään ei peruskouluissa vielä ole, eikä mikään vähempi kuin puolet kelpaa, pitäisi jollain ihmeellä saada vielä varmistettua sekin, ettei miesopettajiksi hakeutuisi vain kasvatustieteitä lukeneita, maripaitaisia ”kiintiöneitejä”, vaan edustava otos kansalaisista heidän sukupuoleensa, ihonväriinsä, uskontoonsa tai ajatusmaailmaansa katsomatta. Tämä periaate tulisi viedä yksittäisten koulujen tasolle rekrytointeja ohjaavana normina. Voisi olla lääkkeeksi syrjäytymisellekin. Tekemistä tässä riittää – arvannen.

14.4.2012 Taiteilijat ja politiikka 14.4.2012

Olin taannoin kuuntelemassa suomalaisen eturivin säveltäjän luentoa säveltämistyöstä. Luennon aluksi säveltäjä kertoi helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun kommentoineen vielä 2000-luvulla säveltäjän uutta teosta suurin piirtein ”kaoottiseksi sekasotkuksi, jolla ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa”. Hetkeä aikaisemmin oli paikailla ollut tilaisuuden vetäjä kertonut säveltäjää esitellessään, että tämä oli uransa aikana ollut ”myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija”. EVA:n Matti Apunen kirjoitti lehdistön kritiikittömyydestä kulttuurivaikuttajien sanomisia kohtaan viime tiistaina (10.4) ja Karri Miettinen eli Paleface vastasi hänelle tämän pävän Hesarissa, tosin puuttumatta mitenkään Apusen kirjoituksen aiheeseen eli median toimintaan. Oli sitten mitä mieltä tahansa Apusen ja Palefacen mielipiteistä, tärkeintä ”kohussa” on, että mediassa kuuluisivat kaikenlaiset mielipiteet tässä melko yksitotisessa maassamme. Olisi myös hyvä havahtua siihen tosiasiaan, että media pitää esillä sitä, mitä yleisö haluaa ostaa ja siinä sivussa myy omaa palveluaan. Näin Palefacekin saama julkisuus on osittain markkinavoimien ansiota, jota ei ”tasapuolisuusvirastolta” mahdollisesti heltiäisi. Kaikillla meillä on oikeus mielipiteisiimme ja niiden julkiseen ilmaisemiseen. Kokonaan toinen asia on, ovatko taiteilijat yhteiskuntakritiikissään asiantuntevampia kuin tuo alussa nimettömänä esiintynyt kaupunginvaltuutettu musiikkikritiikissään. Moraali ei liity tunteisiin vaan järkeen.

2.4.2012 Syrjäytymisen estäminen psykologian näkökulmasta

Kehityspsykologian professori Timo Ahonen ja kliinisen neuropsykologian emeritaprofessori Marit Korkman, joka menehtyi pian kirjoituksen julkaisemisen jälkeen, kirjoittivat erinomaisen artikkelin eilisen Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalle erilaisten oppimisvaikeuksien yhteydestä syrjäytymiseen. Syrjäytymistä ennakoivan kehityksen taustalla on oppimisvaikeuksien vaikutus oppiaan itsetuntoon ja motivaatioon, joka ajaa oppilaan omaksumaan avuttoman asenteen, jossa koulu ei ole häntä varten. Professorit kirjoittavat myös jo varhaislapsuudessa havaittavissa olevista oppimisvalmiuksiin liittyvistä puutteista, joihin voitasiin puuttua neuvolajärjestelmämme avulla, mikäli neuro- ja kehityspsykologian resurssit olisvat käytettävissä. Lopuksi he totesivat, että oppimisen tukemiseen suunnatut varat tuottavat moninkertaisesti, mikäli ne kohdistetaan varhaislapsuuteen ja koulun ensimmäisiin vuosiin myöhempien vaiheiden sijaan. Ihmismielen tutkimus on maailman kärkeä Suomessa ja olisi erittäin ilahduttavaa, mikäli tätä osaamista ryhdyttäisiin käyttämään yhteiskunnallisten ongelmien kuten syrjäytymisen ja sitä ennakoivien oppimisvaikuksien ratkaisuun. En suinkaan väheksy sosiaalitieteitä, mutta sosiaalisektorin ja lääketieteen välisessä yhteistyössä olisi varmasti kehittämisen paikka, vaikka ovatkin saman ministeriön alaisia hallinnonaloja. Kunnissa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja kuntasektorilla tunnistetaan vanhastaan eri hallinnon alojen välinen kilpailu, vaikka valtion hallinnossakin se osataan kuten sosiaali- ja opetusviranomaisten hännänveto liittyen päivähoidon hallinnointiin. Maalaisjärjellä voisi kuvitella, että jatkuvuudesta olisi hyötyä eli siitä, että lapsen kehityksestä huolehtisi sama viranomainen lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle asti, mutta poliittinen järki ei ole samaa mieltä. Toisaalta jokin aika sitten saman lääketieteen alan, psykiatrian, sisällä vastustettiin kiihkeään sävyyn lapsi- ja nuorisopsykiatrian koulutuksen yhdistämistä ikäänkuin tässäkin hoidon kohde, nuori ihminen jossain mystisessä vaiheessa vaihtuisi joksikin toiseksi. Ei mene minun järkeeni. Julkistu Helsingin Sanomissa

7.10.2011 Kolme yksittäistapausta kuukauden ajalta? 7.10.2011

”Riihimäen Hämeenkadulla viiden nuoren miehen porukka käveli vastaan kahta kolmekymppistä miestä. Poliisin mukaan nuorilla miehillä oli ilmeisesti aggressioalkoholia päässään, kun ilman syytä aloittivat ennestään tuntemattomien kolmekymppisten hakkaamisen. Miehiä myös potkittiin.” (US 12.9.2011) ”Seurakuntakeskuksen pihassa juopotellut nuori potki ja hakkasi 63-vuotiaan sairaalaan Hartolassa. Poika oli kimpaantunut, kun paikalle osunut mies oli käynyt huomauttamassa, ettei paikka ole sovelias alkoholin nauttimiseen.” (HS 5.9.2011) ”Oluen juonnista huomauttanut mies hakattiin metrossa. Parikymppiset pahoinpitelijät olivat suivaantuneet miehen huomautettua heitä oluen juonnista ja tupakan poltosta metrossa. He hyökkäsivät vuonna 1967 syntyneen miehen kimppuun ja potkivat miestä päähän useita kertoja.” (IL 10.8.2011) Kaikkien yllämainittujen väkivaltatapausten takana on alkoholin avustama häiriökäyttäytyminen, jonka apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri (HS 11.9.2011) kehottaa – oman esimerkkinsä mukaisesti – laittamaan kuriin ”topakasti käskemisellä”. Siinä kuitenkin näyttäisi olevan melkoinen riski päätyä väkivallan uhriksi. Nykypäivän numeron 34 mukaan 60 % helsinkiläisistä pelkää kulkea kaupungilla pimeällä – ja ilmeisesti syystä. Suomessa ja enenevässä määrin muissakin länsimaisissa yhteiskunnissa on tullut hyväksytyksi käyttää alkoholia missä, milloin ja miten paljon tahansa. Samalla on alistuttu alkoholin käytön aiheuttamien häiriöiden ja rikosten taloudellisiin ja inhimillisiin kustannuksiin. Sosiaalisena seurauksena nykyisen kaltainen öykkäröinti johtaa vääjäämättä sivistyneistön hakeutuminen omille eristetyille alueilleen mm. suojellakseen lapsiaan huonoilta vaikutteilta, mutta myös välttyäkseen kohtaamasta milloin mistäkin ilmaantuvaa aggressiivista ja typerää humalaista. Ilmiössä ei siis ole kyse maahanmuuttajien vaan käytökseltään alkeellisen ja uhkaavan kantaväestön karttamisesta. Aina silloin tällöin joku sosiaalisektorin sisäpiiriläinen kyllästyy poliittisesti korrektiin näkemykseen uhreista ja huonoista lähtökohdista” ja kertoo julkisuudessa todellisen mielipiteensä riittävien sanktioiden, seurannan ja kurin merkityksestä. Valitettavasti nämä mielipiteet hautautuvat nopeasti virkaetuuksistaan kiinnipitävien vastalauseiden vyöryyn – niiden, joille kuri on kirosana ja rangaistusten vastustus leipäpuu. Syyllisten etsinnässä kannattaa muistaa, ettei kukaan pakota tai painosta ketään kaatamaan viinaa kurkkuunsa – jokainen juoppo tekee sen itse ja omin avuin. Häiriökäytöksessä ei ole kyse vain huono-osaisuudesta, kuten poliisi asiaa tutkittaessa on havainnut, vaan myös häiriökäyttäytymisen mahdollistavasta tilanteesta ja sen sallivasta kulttuurista. Ilkivalta ja väkivalta edellyttävät yllykkeen lisäksi aina tilaisuutta ja lähes aina harkinnan sumentavaa päihtymystä. Se, mitä pitäisi tehdä, ei ole uusi tai tuntematon taikatemppu. Yhdysvalloissa on tehokkaaksi todettu ns. nolla-toleranssi, jossa poliisin resursseja, valvontaa ja näkyvyyttä lisäämällä ja puuttumiskynnystä alentamalla häiriökäyttäytyminen marginalisoidaan, ajetaan nurkkaan eli luodaan kannustin olla käyttäytymättä huonosti. Humalatila ei olisi niin yleinen osasyy rikoksissa ja onnettomuuksissa, mikäli humalassa julkisella paikalla toikkarointi ei olisi enää hyväksyttävää ja sallittua – kuten Suomessa asuva ulkomaalainen asian ilmaisi: ”Miksi teillä on karnevaali joka viikonloppu?” Aivan kuten naisilla täytyy olla oikeus pukeutua kauniisti ja viettelevästi kokematta seksuaalista uhkaa, on avoin ja vapaa yhteiskuntamme oikeutettu puolustamaan arkeaan humalaisten melu-, ilkivalta- ja väkivaltaterrorismia vastaan ja julkishallinnon on tämä tehtävä hoidettava, jotta kansalaiset eivät ottaisi oikeutta omiin käsiinsä turvallisuutensa takaamiseksi. EVA:n vuoden 2011 kansallisen arvo- ja asennetutkimuksessa olleen kyselyväittämän: ”Maamme kaipaa vahvoja johtajia, jotka kykenevät palauttamaan yhteiskuntaamme kurin ja järjestyksen sekä oikeiden arvojen kunnioituksen” hyväksyy tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa (63 %) ja torjuu vain neljännes (23 %). Eva jatkaa: ”Lähes räikeän populistiseksi formuloidun väittämän vuosikymmenestä toiseen laajana pysyvää hyväksyntää voi pitää jossain määrin erikoisena ilmiönä. Vahvojen johtajien toimeenpaneman kurinpalautuksen kannalla ovat etenkin ikääntyneimmät ja vähemmän koulutetut vastaajat. Akateemisesti koulutetut ja opiskelijat ottavat etäisyyttä ajatukseen, mutta heistäkin useampi hyväksyy kuin torjuu väittämän.”. Voimakkaan johtajansa innostamana Italian mustapaidat ja Saksan ruskeapaidat intoutuivat 20-luvulla oma-aloitteisesti ”palauttamaan järjestystä kaikkialle levinneen rappion ja mädännäisyyden keskelle”. Sitäkö odotamme? Julkaistu Nykypäivässä 7.10.2011