16.8.2012 20:09 Pitäisikö oppilaiden sijaan tukeakin opettajia?

Heikki Kolehmainen Kotimaa kilpailukyky motivaatio opetus tukeminen 13 kommenttia ilmoita asiaton viesti Olen alkanut epäillä kuraattorien ja terapeuttien mahdollisuuksia tukea koululaisia on sitten kyse syrjäytymisen estämisestä tai osaamispotentiaalin hyödyntämisestä. Ammattiapuhan astuu kuvaan vasta, kun ongelmia on jo syntynyt ja ne ovat muuttuneet hallitsemattomiksi. Eikö olisi parempi ehkäistä kuin korjata? Tietenkin meidän tulee tukea perheitä, mutta tiedämme myös vallan hyvin, kuinka vaikeaa päihde­ongelmiin, masennukseen, narsistiseen tai väkivaltaiseen käytökseen on saada muutosta – pitäisi olla läsnä 24/7 saadakseen edes selville, mistä kenkä puristaa eikä kaikkia voida auttaa edes vuosien terapialla. Opettajat ovat keskeisessä asemassa, kun puhutaan yksilön menestyksestä – kannustavan äidin ja esimerkin antaneen sedän lisäksi. Lukuisat menestyjät kertovat koulu- tai opiskeluaikaisista opettajistaan, joita ilman he eivät olisi saavuttaneet asemaansa ja osaamistaan. Yhtä lukuisia ovat ne kertomukset, joiden mukaan on nipin napin pelastuttu joutumasta harhapoluille, väärään seuraan tai suorastaan deekikselle, kuin myös kertomukset noususta pohjalta tasapainoiseen aikuisuuteen. Yleensä myös tiedetään, kenen ansiota täpärä pelastuminen oli. Mielestäni opettajilla on paremmat mahdollisuudet olla tuo pelastava enkeli kuin tarvittaessa kuvaan astuvalla sosiaalitoimen edustajalla, koska, kuten jokainen kasvattaja tietää, optimaalisin hetki toimia on välittömästi ongelman ilmannuttua. Opettajan toimet eivät myöskään kohdistu yksilöön vaan ongelmatilanteeseen, jonka ratkaisuun saadaan mukaan koko yhteisö – opettaja itse osana sitä. Hän on nähnyt tilanteen kehittyvän, hän tuntee taustat ja hän myös seuraa, kuinka jatkossa toimitaan. Mutta kuinka saamme opettajista näitä ihmeitä tekeviä moniosaajia, kun toisaalta tiedämme, että sekä oppilaat että heidän vanhempansa ovat yhä vaikeammin ”hallittavissa”? Miten saisimme opettajien karisman, kykyjen ja käytettävissä olevien keinojen riittämään tähän mahdottomalta tuntuvaan tehtävään? Vastausta tulee hakea luokkahuoneista eikä tutkijankammioista. Ensinnäkin opettajien onnistumista on voitava mitata. On selvitettävä, kenen oppilaat pääsevät opiskelemaan ja kenen päätyvät kortistoon. Eihän toki oppilaiden menestys tai syrjäytyminen ole opettajan ansiota tai syytä, mutta jos emme saa yksilöityä opettajia, emme myöskään löydä parhaita ”tyyppejä” ja käytäntöjä. Jos pidät tätä epäreiluna ja leimaavana, miettipä, haluaisitko omille lapsillesi innostusta, luontaista uteliaisuutta ja menestystä ruokkivan opettajan? Toiseksi opettajilla itsellään pitää olla hyvä olla, jotta he voivat auttaa jälkikasvuamme. Tämä pätee kaikkeen ja kaikkialla – yksikään organisaatio ei voi menestyä korkeaa ammattitaitoa vaativalla alalla ilman työntekijöiden hyvinvointia. Opettajia pitää tukea 24/7, koska muuten monet heistä eivät nykyoloissa jaksa. Opettajien on saatava apua heti ja kaikissa tilanteissa joko kollegoiltaan tai ulkopuolisilta, koska heidän menestyksensä tehtävässään loppujen lopuksi tuo kaiken sen hyvän, mitä haluamme itsellemme ja lapsillemme: kilpailukyvyn avoimessa, globalisoituneessa maailmassa sekä sen mukanaan tuoman hyvinvointivaltion kestävän rahoituspohjan. Jäisipä resursseja päästöjen kuriin saamiseenkin. Kolmanneksi toivon, että keskusteluun keinoista osallistuvat kaikki – koko valtakunta – ja pidetään mielessä, että kyseessä on Suomen tulevaisuus, joka pitää tehdä nyt eli nykyisillä resursseilla suunnitelmallisesti, järkevästi ja kestävästi – ja ai niin – kannustavasti eli suoriutumista jatkuvasti parantaen.