29.4.2012 Puuttuuko syrjäytyviltä terve, miehinen roolimalli?

Jukka Gustafsson ehdotus oppivelvollisuuden pidentämisestä 18-vuoteen on tyypillinen parannusehdotus, joka näyttää hyvältä, mutta ei pureudu syihin millään tavalla. Usein syrjäytyminen alkaa selvästi näkyä jo 5-6 luokalla, mutta myös päiväkodeista voi löytää ”potentiaalisia” syrjäytyjiä. Rikkinäisten ja päihdeongelmaisten perheiden jo kouluun tullessa enemmän tai vähemmän rikkinäiset lapset, eivät pääse mukaan tekemisen rytmiin eivätkä löydä kouluista samaistumiskohteita eli niitä aikuissuhteita, jotka heiltä kotoaan jo puuttuvat. Osasyytä tähän etsisin koulujen opettajakuntaa tasapäistävästä rekrytoinnista. EVA:n Ilkka Halava ja Mika Pantzar varoittavat oivaltavassa tutkimuksessaan ”Kuluttajakansalaiset tulevat” (2010) yrityksiä ns. ”Kaartin pataljoonan syndroomasta”. Tutkijat kertovat useiden keskisuurten yritysten havahtuneen rekrytointiosastonsa taipumukseen palkata yrityksiin vain ”vanhojen” työntekijöiden kopiota. Olkoon rekrytoinnin tasapäistämisen taustalla sitten huono erilaisuuden sietokyky tai pelkkä ajattelemattomuus, ei näin voi olla opettajakunnassa, koska asiakkaina on koko monimuotoinen suomalaisten lasten joukko. Syrjäytyjien pääryhmä ovat pojat, joilta puuttuu eheä miesmaali sekä kotoa että koulusta, koska suomalaisissa alakouluissa on pulaa miesopettajista. Ylen uutisoinnin (10.8.2010) mukaan perusopetuksessa ja lukioissa opettajista neljännes on miehiä, mutta alakouluissa miesten osuus on tätäkin pienempi. Miesopettajien määrä on myös vähentynyt jatkuvasti, sillä he vaihtavat alaa naisia useammin. Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on huomauttanut, että pojat seuraavat paremmin miehen antamaa opetusta ja, että tähän on evolutiivisia syitä. Hänen mukaansa pojat tutkitusti ”kuulevat” miesäänen paremmin, kun taas tyttöjen mielestä miesopettajat ”huutavat” – luonto on herkistänyt pojat ”ottaamaan” käskyjä miehiltä. Pojat samaistuvat miesopettajiin naisopettajia herkemmin ja saisivat heitä terveen miehisen roolimallin, joka monilta heiltä puuttuu. Opettajakunnan pitäisi kaikin puolin olla heterogeenisempi kuin se on nykyään, mutta miesten puute on selkein epäkohta. Toivoisin kunnilta, ay-liikkeeltä ja opetusministeriöltä yhteisiä ponnistuksia tilanteen korjaamiseksi. Tarkoitus ei missään nimessä ole väheksyä naisopettajien panosta tai kyvykkyyttä, mutta evoluution edessä on nostettava kädet pystyyn eli hyväksyttävä tosiasiat ja ryhdyttävä muutoksen mahdollistaviin toimiin. Mikä voisi olla liian suuri kustannus asiain tilan muuttamiseksi? Maksaisiko tarkennus rekrytointikäytännöissä ja opettajanuran kannustinten säätö itsensä takaisin parempana hyvinvointina ja vähäisempänä syrjäytymisenä? En periaattessa pidä sukupuolikiintiöitä mielekkäinä, mutta voisivatko ne silti olla väliaikainen ensi askel miesopettajien määrän lisäämiseksi muita kelpoisyyskriteerejä tietenkään väheksymättä?

24.4.2012 Tekeekö Yle kiusaa vai mikä talousuutisoinnin yksisilmäisyydessä on takana?

Tänään alkaa Yle Teemalta historioitsija Niall Fergusonin vetämä kuusiosainen sarja Länsimaiden illankoitto. Yrityksistäni huolimatta en löydä ohjelmakaaviosta mitään perusteltua syytä ensimmäisen osan 15min myöhäisemmälle alkamisajalle klo 21.15, kun kaikki muut jaksot alkavat vartin aiemmin eli tasan klo 21.00. Ei voi välttyä ajatukselta, että halutaan tehdä edes vähän kiusaa, etteivät Fergusonin yleisestä ”yleläisestä” näkökulmasta poikkeava historiakäsitys ja liberalistiset talousnäkemykset saisi ansaitsemaansa yleisöä. Vasta viime viikolla vasemmistopopulistinen, Ylen kommentaattorinkin esiintyvä Timo Harakka lyttäsi markkinataloutta puolustavan Fergusonin Hesarissa ilmestyneessä Björn Wahlroosin uuden kirjan kritiikissään: ”nämä englanninkieliset bestsellerit – Fergusonit, Fukuyamat, Kaganit, Kennedyt, Zakariat – vetävät yleensä faktat ja historian suoriksi todistaakseen Yhden Suuren Ideansa.” Harakka ei halua muistaa, että nämä bestsellerit sattuvat olemaan myös maailman arvostetuimpien yliopistojen professoreja. Kritiikki sai Harakan tapauksessa lainausmerkit, koska kyseessä ei ollut kritiikki eikä analyysi, vaan Wahlroosin maailmankuvan täydellisen vastakohdan puolustuspuhe ja kumpikin osapuoli taitaa olla oman (talous)poliittisen yksisilmäisyytensä vanki. Ero on siinä, että Harakkaa ei yksisilmäisyydestä juurikaan mediassa kritisoida – onhan hän toimittaja eli pienessä piirissä liikkuvia ”omia”. Tiedän, että tämä on samaa Matti Apusen aloittamaa taistelua ”punavihreää” mediaa vastaan, mutta Ylen (varsinkin vaikutusvaltaimman eli TV:n uutistoimituksen) ja myös Hesarin rivitoimittajien ylivoima on niin musertava ja tunnen velvollisuudekseni valottaa esimerkillä tätä epäsuhtaa. Talousnobelisti ja New York Timesin maailmankuulu kolumnisti Paul Krugman kuuluu vasemmistolaisine (lue: täystyöllisyyttä verotusta kristämällä ja valtion ohjausta lisäämällä tavoittelevine) painotuksineen Harakan, Ylen ja Hesarin suosikkeihin. Tässä nopea Google-tutkimus asiasta: hakusanat ”talousnobelisti” ja ”yle” tuottavat 5 190 osumaa ja, kun sanojen ”talousnobelisti” ja ”yle” yhteydessä sanat ”krugman”, ”krugmanin” ja ”krugmania” on estetty, saadaan 3 650 osumaa. Tuloksena on siis, että 70% ”yleläisistä talousnobelisteista” on muita kuin Krugmanneja. Hyvä Yle! Alla lisää tasapuolisuuden kannalta hieman ”ikävämpi” tuloksia, joissa Uusi Suomi poikkeaa edukseen eikä ihan vähän: hs + talousnobelisti: 3130 osumaa hs + talousnobelisti, ei krugman: 1460 osumaa (47%) harakka + talousnobelisti: 44 osumaa harakka + talousnobelisti, ei krugman: 25 osumaa(57%) taloussanomat + talousnobelisti: osumaa 2140 taloussanomat + talousnobelisti, ei krugman: 944 osumaa(44%) uusisuomi + talousnobelisti, ei puheenvuoro: 2080 osumaa uusisuomi + talousnobelisti , ei krugman eikä puheenvuoro: 1990 osumaa(96%) eli yksi ainoa talousnobelisti esiintyy suurimmassa osassa Hesariin liittyvistä ”talousnobelisti” -kirjoituksissa, Harakalla reilussa 40%:ssa, mutta Hesarin Taloussanomat tekee pohjat 60 prosenttia lähetelevällä krugmanismillaan. Uuden Suomen uutisoinnin lukemat, joista on siis poistettu Puheenvuoron blogikirjoitukset, ovat aivan eri luokaa kuin edellä mainitut, kun vain alle 5% kirjoituksista on mainittu talousnobelistina nimenomaan Paul Krugman eli yli 96% tapauksista mainittu talousnobelisti on ollut joku muu vuosittain valittavista talousnobelisteista. Eläköön sananvapaus, mutta ennen kaikkea eläköön moniarvoisuus. Tämä toiminee jonkinlaisena alustuksena tänään Yle Teemalla alkavaan historiasarjaan Länsimaiden illankoitto, joka perustuu Oxfordin yliopiston historian ja Harvardin yliopiston taloushistorian professorin Niall Fergusonin viime vuonna suomennettuun kirjaan Sivilisaatio, josta Mikko Majander kirjoitti Hesarin kritiikissään: ”Fergusonia onkin syytetty uuskonservatiivien puolustajaksi ja sanansaattajaksi. Eikä hän vanhana thatcheristina ole viitsinyt juuri peitellä poliittisia sympatioitaan, vaan päinvastoin nauttii liberaalin vasemmiston härnäämisestä.” Kirjallisuuskriitikko Mikko Majanderkin vaikuttaa ehkä hieman yksisilmäiseltä, vai kuinka? Tasapuolinen kirjoittaja käyttäisi thatcherismin, joka on Suomessa kirosana, sijaan sanoja oikeistolainen tai markkinaliberalisti sanan vasemmistolaisen vastapainoja. Miltäköhän demareista tuntuisi, jos heidät yleistettäisiin esim. eeroheinäluomalaisiksi tai erkkituomiojalaisiksi? Toivon nautinnollisia, kriittisiä ja silmiä avaavia katsomiskokemuksia. Kannattaa katsoa ja muistakaa alkamisajan muuttuminen ensi viikolla.

20.4.2012 Pakkoruotsia eli miksi pojat pärjäävät koulussa tyttöjä huonommin

Kävimme työpaikallani kiihkeän keskustelun ruotsin opiskelun pakollisuuden hyödyistä ja haitoista. Huomasin keskustelun kuluessa, että miehet olivat selvästi herkempiä vastustamaan pakkoruotsia kuin naiset. Jos pakkoruotsia vastustavia miehiä haluaisi ”tyypittää” tarkemmin, huomaisi, että vastustajat eivät ole lukijatyyppejä vaan enemmän tekijämiehiä – usein ainakin omasta mielestään ns. tosimiehiä. Taisipa pakkoruotsin vastustaminen olla ”tosimiespuolue” Perussuomalasten vaaliteemakin viime kevään eduskuntavaaleissa ainakin joissain vaalipiireissä. Mitä ilmeisimmin kielten opiskelu ei ole miehille herkkua, mutta väittävät, ettei matematiikkakaan ole sitä suurelle joukolle naisia. Keskimäärin tytöt kuitenkin pärjäävät sekä koulussa että jatko-opinnoissakin poikia paremmin. Syyksi tähän ”epätasa-arvoisuuteen” on ehdotettu mm. poikien murrosiän testosteroniryöppyä, opetuksen tyttöjä suosivia metodeja, tyttöjen nopeampaa ja aikaisempaa kehitystä sekä tyttöjen luontaista kielellistä lahjakkuutta. Opetushallituksen Opettajan verkkopalvelu Edu.fi toteaa vuoden 2004 Koulu – sukupuoli – oppimistulokset -tutkimukseen viitaten: ”tutkimusten mukaan tytöt saavat keskimäärin parempia arvosanoja kuin pojat. Ero on suurin äidinkielen ja kielten kohdalla ja pienin matematiikassa. Samalla on myös havaittu, että tasa-arvo ei toteudu arvostelussa vaan esimerkiksi kieliaineissa poikien heikompaa osaamista kompensoidaan antamalla heille arvosanoja lievemmin perustein kuin tytöille”. Olennaista Opetushallituksen opettajaohjeen mukaan olisi pohtia ”millaisiksi oppijoiksi tyttöjä ja poikia kasvatetaan. Mitä heiltä odotetaan? Mistä heitä palkitaan tai rangaistaan? Voidaan myös kysyä miksi ”tytöt” tyytyvät siihen, etteivät saa huomioita? Tai miten ja miksi ”tytöistä” kasvaa tai kasvatetaan hiljaisia ja ”poikien” taas odotetaankin käyttäytyvän häiritsevästi ja äänekkäästi?”. Ja artikkeli jatkuu: ”Scheininin mukaan ”Poikien häiriökäyttäytymisen vähättely kotona ja koulussa on heille karhunpalvelus – toimintaelokuvien lyhytjännitteinen, väkivalta, äly- ja tai viisausrajoitteinen ja tunneköyhä miesmalli edellyttää vastatoimia ja toisenlaisia kokemuksia elävästä elämästä.” Toisaalta taas ”Tytöille vanhat käsitykset heikommasta matemaattisesta lahjakkuudesta ja naisille sopivista aloista ovat edelleen voimissaan. Yhteiskunnan kannalta tämä tarkoittaa merkittävän osaamispotentiaalin suuntautumista teknisten ja matemaattis-luonnontieteellisten alojen ulkopuolelle”. Viimeinen kappale on ainoa, jossa puhutaan poikien kehityksen kannalta olennaisesta puutteesta eli miesmallista, tosin negatiivisessa sävyssä. Kuitenkin tämä malli on juuri se asia, jota pojat kaipaavat ja tarvitsevat kehittyäkseen sukupuolensa ja kulttuurillisen roolinsa mukaisella tavalla. Toisaalta ollaan huolissaan tyttöjen, mutta ei poikien, osaamispotentiaalin hyödyntämättä jäämisestä. Mutta väitän, että poikien oppimisvaikeuksissa ja Edu.fi:n tekstin takana on enemmän, paljon enemmän, nimittäin itse miehisyyttä että sen ilmenemismuotoja kaventava ja jopa hieman halveksiva (feministinen) näkemys. Pörssiyhtiöihin kyllä vaaditaan naiskiintiöitä eduskuntaa ja ammattiyhdistysliikettä myöten, mutta miksi kukaan ei kysy, tarvitsevatko poikalapsemme miehiä ja miehisiä malleja opintiensä tueksi? Onko Opetushallituksen ihmiskäsitys jämähtänyt 60-lukulaiseen behavioristiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan jokaisesta meistä voidaan muokata muokkaajan mieltymysten mukainen, eikä mitään luontaista eroa esim. tyttöjen ja poikien välillä ole? Takuulla muuten on eikä vain minun, vaan myös asiaintuntijan mm. Jari Sinkkosen, mukaan. Vaikka mieskiintiöitäkään ei peruskouluissa vielä ole, eikä mikään vähempi kuin puolet kelpaa, pitäisi jollain ihmeellä saada vielä varmistettua sekin, ettei miesopettajiksi hakeutuisi vain kasvatustieteitä lukeneita, maripaitaisia ”kiintiöneitejä”, vaan edustava otos kansalaisista heidän sukupuoleensa, ihonväriinsä, uskontoonsa tai ajatusmaailmaansa katsomatta. Tämä periaate tulisi viedä yksittäisten koulujen tasolle rekrytointeja ohjaavana normina. Voisi olla lääkkeeksi syrjäytymisellekin. Tekemistä tässä riittää – arvannen.

14.4.2012 Taiteilijat ja politiikka 14.4.2012

Olin taannoin kuuntelemassa suomalaisen eturivin säveltäjän luentoa säveltämistyöstä. Luennon aluksi säveltäjä kertoi helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun kommentoineen vielä 2000-luvulla säveltäjän uutta teosta suurin piirtein ”kaoottiseksi sekasotkuksi, jolla ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa”. Hetkeä aikaisemmin oli paikailla ollut tilaisuuden vetäjä kertonut säveltäjää esitellessään, että tämä oli uransa aikana ollut ”myös aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija”. EVA:n Matti Apunen kirjoitti lehdistön kritiikittömyydestä kulttuurivaikuttajien sanomisia kohtaan viime tiistaina (10.4) ja Karri Miettinen eli Paleface vastasi hänelle tämän pävän Hesarissa, tosin puuttumatta mitenkään Apusen kirjoituksen aiheeseen eli median toimintaan. Oli sitten mitä mieltä tahansa Apusen ja Palefacen mielipiteistä, tärkeintä ”kohussa” on, että mediassa kuuluisivat kaikenlaiset mielipiteet tässä melko yksitotisessa maassamme. Olisi myös hyvä havahtua siihen tosiasiaan, että media pitää esillä sitä, mitä yleisö haluaa ostaa ja siinä sivussa myy omaa palveluaan. Näin Palefacekin saama julkisuus on osittain markkinavoimien ansiota, jota ei ”tasapuolisuusvirastolta” mahdollisesti heltiäisi. Kaikillla meillä on oikeus mielipiteisiimme ja niiden julkiseen ilmaisemiseen. Kokonaan toinen asia on, ovatko taiteilijat yhteiskuntakritiikissään asiantuntevampia kuin tuo alussa nimettömänä esiintynyt kaupunginvaltuutettu musiikkikritiikissään. Moraali ei liity tunteisiin vaan järkeen.

2.4.2012 Syrjäytymisen estäminen psykologian näkökulmasta

Kehityspsykologian professori Timo Ahonen ja kliinisen neuropsykologian emeritaprofessori Marit Korkman, joka menehtyi pian kirjoituksen julkaisemisen jälkeen, kirjoittivat erinomaisen artikkelin eilisen Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalle erilaisten oppimisvaikeuksien yhteydestä syrjäytymiseen. Syrjäytymistä ennakoivan kehityksen taustalla on oppimisvaikeuksien vaikutus oppiaan itsetuntoon ja motivaatioon, joka ajaa oppilaan omaksumaan avuttoman asenteen, jossa koulu ei ole häntä varten. Professorit kirjoittavat myös jo varhaislapsuudessa havaittavissa olevista oppimisvalmiuksiin liittyvistä puutteista, joihin voitasiin puuttua neuvolajärjestelmämme avulla, mikäli neuro- ja kehityspsykologian resurssit olisvat käytettävissä. Lopuksi he totesivat, että oppimisen tukemiseen suunnatut varat tuottavat moninkertaisesti, mikäli ne kohdistetaan varhaislapsuuteen ja koulun ensimmäisiin vuosiin myöhempien vaiheiden sijaan. Ihmismielen tutkimus on maailman kärkeä Suomessa ja olisi erittäin ilahduttavaa, mikäli tätä osaamista ryhdyttäisiin käyttämään yhteiskunnallisten ongelmien kuten syrjäytymisen ja sitä ennakoivien oppimisvaikuksien ratkaisuun. En suinkaan väheksy sosiaalitieteitä, mutta sosiaalisektorin ja lääketieteen välisessä yhteistyössä olisi varmasti kehittämisen paikka, vaikka ovatkin saman ministeriön alaisia hallinnonaloja. Kunnissa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja kuntasektorilla tunnistetaan vanhastaan eri hallinnon alojen välinen kilpailu, vaikka valtion hallinnossakin se osataan kuten sosiaali- ja opetusviranomaisten hännänveto liittyen päivähoidon hallinnointiin. Maalaisjärjellä voisi kuvitella, että jatkuvuudesta olisi hyötyä eli siitä, että lapsen kehityksestä huolehtisi sama viranomainen lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle asti, mutta poliittinen järki ei ole samaa mieltä. Toisaalta jokin aika sitten saman lääketieteen alan, psykiatrian, sisällä vastustettiin kiihkeään sävyyn lapsi- ja nuorisopsykiatrian koulutuksen yhdistämistä ikäänkuin tässäkin hoidon kohde, nuori ihminen jossain mystisessä vaiheessa vaihtuisi joksikin toiseksi. Ei mene minun järkeeni. Julkistu Helsingin Sanomissa