29.4.2012 Puuttuuko syrjäytyviltä terve, miehinen roolimalli?

Jukka Gustafsson ehdotus oppivelvollisuuden pidentämisestä 18-vuoteen on tyypillinen parannusehdotus, joka näyttää hyvältä, mutta ei pureudu syihin millään tavalla. Usein syrjäytyminen alkaa selvästi näkyä jo 5-6 luokalla, mutta myös päiväkodeista voi löytää ”potentiaalisia” syrjäytyjiä. Rikkinäisten ja päihdeongelmaisten perheiden jo kouluun tullessa enemmän tai vähemmän rikkinäiset lapset, eivät pääse mukaan tekemisen rytmiin eivätkä löydä kouluista samaistumiskohteita eli niitä aikuissuhteita, jotka heiltä kotoaan jo puuttuvat. Osasyytä tähän etsisin koulujen opettajakuntaa tasapäistävästä rekrytoinnista. EVA:n Ilkka Halava ja Mika Pantzar varoittavat oivaltavassa tutkimuksessaan ”Kuluttajakansalaiset tulevat” (2010) yrityksiä ns. ”Kaartin pataljoonan syndroomasta”. Tutkijat kertovat useiden keskisuurten yritysten havahtuneen rekrytointiosastonsa taipumukseen palkata yrityksiin vain ”vanhojen” työntekijöiden kopiota. Olkoon rekrytoinnin tasapäistämisen taustalla sitten huono erilaisuuden sietokyky tai pelkkä ajattelemattomuus, ei näin voi olla opettajakunnassa, koska asiakkaina on koko monimuotoinen suomalaisten lasten joukko. Syrjäytyjien pääryhmä ovat pojat, joilta puuttuu eheä miesmaali sekä kotoa että koulusta, koska suomalaisissa alakouluissa on pulaa miesopettajista. Ylen uutisoinnin (10.8.2010) mukaan perusopetuksessa ja lukioissa opettajista neljännes on miehiä, mutta alakouluissa miesten osuus on tätäkin pienempi. Miesopettajien määrä on myös vähentynyt jatkuvasti, sillä he vaihtavat alaa naisia useammin. Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on huomauttanut, että pojat seuraavat paremmin miehen antamaa opetusta ja, että tähän on evolutiivisia syitä. Hänen mukaansa pojat tutkitusti ”kuulevat” miesäänen paremmin, kun taas tyttöjen mielestä miesopettajat ”huutavat” – luonto on herkistänyt pojat ”ottaamaan” käskyjä miehiltä. Pojat samaistuvat miesopettajiin naisopettajia herkemmin ja saisivat heitä terveen miehisen roolimallin, joka monilta heiltä puuttuu. Opettajakunnan pitäisi kaikin puolin olla heterogeenisempi kuin se on nykyään, mutta miesten puute on selkein epäkohta. Toivoisin kunnilta, ay-liikkeeltä ja opetusministeriöltä yhteisiä ponnistuksia tilanteen korjaamiseksi. Tarkoitus ei missään nimessä ole väheksyä naisopettajien panosta tai kyvykkyyttä, mutta evoluution edessä on nostettava kädet pystyyn eli hyväksyttävä tosiasiat ja ryhdyttävä muutoksen mahdollistaviin toimiin. Mikä voisi olla liian suuri kustannus asiain tilan muuttamiseksi? Maksaisiko tarkennus rekrytointikäytännöissä ja opettajanuran kannustinten säätö itsensä takaisin parempana hyvinvointina ja vähäisempänä syrjäytymisenä? En periaattessa pidä sukupuolikiintiöitä mielekkäinä, mutta voisivatko ne silti olla väliaikainen ensi askel miesopettajien määrän lisäämiseksi muita kelpoisyyskriteerejä tietenkään väheksymättä?