16.5.2013 09:43 Heteroavioliitto ansaitsee erityisaseman

Avioliitto on syntynyt suojelemaan perhettä. Perhe on vanhempien ja heidän biologisten jälkeläistensä yhteisö. Perheessä esiintyy ainakin kolmenlaista rakkautta: 1) vanhempien välinen seksuaalisväritteinen, mutta myös kumppanuutta, turvaa ja lohtua sisältävä rakkaus, 2) omaa jälkeläistä kohtaan tunnettu rakkaus ja 3) omia biologisia vanhempia kohtaan tunnettu rakkaus. Näillä kaikilla on vahva yhteys evoluutioon ja perimäämme. Vanhempia sitoo luottamus toisiinsa vanhempina - jo alun perin. Vanhempia sitoo lapseen sama side, mikä sitoo kaikki korkeammat nisäkkäät harvoihin jälkeläisiinsä ja lapsen sitoo varsinkin äitiinsä lapsuuden leimautuminen, imetys ja hälyttävän usein äidin omat voimavarat loppuun imevä huolenpito omaa jälkeläistä kohtaan. Isän evolutiivinen tehtävä on puolustaa jälkeläisiään ja perhettään ulkopuolelta tulevilta uhilta ja huolehtia toimeentulosta, mutta edellisen tehtävän on pitkälti ominut julkinen valta ja jälkimmäisen jakavat isien kanssa äidit - kaiken kaikkiaan kokonaisuutena positiivista. Lapsen psyyke kehityksen kannalta tärkeimpiä ovat muutamat ensimmäiset vuodet, jolloin terve henkinen perusta luodaan. Ihminen syntyy keskeneräisenä. Esimerkiksi aivot ovat alikehittyneet, jotta pää mahtuu synnytyskanavasta. Tämä takia ihmiselle on kehittynyt poikkeuksellisen luja suhde omiin jälkeläisiinsä, jotka olisivat muuten täysin avuttomia. Biologisten sisarusten siteet toisiinsa tunnustetaan ystävyys- ja jopa aviollisia siteitä voimakkaammiksi, mutta sekä miehen että naisen side omiin jälkeläisiinsä on tässä joukossa ylivoimainen, vaikka rakkaus omiin vanhempiin perustarpeiden tyydyttäjinä ja hoivaajina ei siitä paljon kalpene. En vastusta homojen oikeuksia millään muotoa, vaan pidän ihmisten oikeutta olla avoimesti oma itsensä lähes pyhänä, mutta en hyväksy homoliiton tai edes yksinhuoltajuuden asettamista samanarvoiseen asemaan omia jälkeläisiä sisältävän perinteisen perheen kanssa, koska evolutiivisesti ja ihmislajin selviämisen kannalta ne eivät sitä ole. Perhe on erityisasemassa lähes kaikissa kulttuureissa alkukantaisista kehittyneimpiin ja tässä seikassa me länsimaalaiset olemme hairahtumassa oikealta polulta, mikäli hyväksymme sukupuolineutraalin avioliiton tasavertaisena heteroavioliiton rinnalle. Kaikki muut ihmis- ja kansalaisoikeudet homoille sen sijaan kuuluvat tasavertaisesti ja jopa erityissuojelu ihmisten ennakkoluuloisuuden takia. Mielipiteeni ei ole yksin minun, vaan siihen yhtyy kirjassaan Aito onnellisuus psykologian professori Martin E.P. Seligman Pennsylvanian ja Princeton yliopistosta, joita - kirjaa ja kirjoittajaa - psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereen yliopistosta kuvaa Tieteessä tapahtuu -lehdessa 4–5/2009 seuraavasti: ”Kirjan yhtenä ansiona on, että se kuvaa hyveitä ja vahvuuksia. Näitten tutkimuksessa Seligmanilla on aivan erityisiä ansioita. – – Aito onnellisuus on juuri sellainen teos, jota onnellisuustutkimuksen ja positiivisen psykologian grand old maniltä voidaan odottaa. Tutkimustieto on tarkasti kohdallaan, lisäksi Seligman uskaltaa panna itsensä likoon kertomalla omasta elämästään ja maailmankatsomuksestaan. Kustantajaa on syytä kiittää siitä, että kirja on saatu käännettyä.” Tämän blogikirjoituksen kommentin numero 114 haluan liittää tähän: "Maissa, joissa sukupuolineutraaliavioliitto laki on säädetty, laki on johtanut koko instituution heikkenemiseen avioliiton perustehtävässä eli vanhemmuudessa. Näin väittää raskaan sarjan sosiologi Patricia Morgan, joka on tutkinut avioliittoinstituution heikkenemisen suhdetta vanhemmuuteen "jo ennen homoliittoja." Tutkimuksen kohteena ovat olleet tuolloin avoliittojen ja löyhien heterosuhteiden vaikutus vanhemmuuden käsitteen murenemiseen, ja siten lasten asema ja vanhemmuus ovat köyhtyneet. On selvää, että jos avioliitto määritellään uudelleen, sen funktio muuttuu. Kausaliteetti on heteroseksuaalisuuden ja vanhemmuuden erottamisessa, ei ihmisoikeuskysymyksen arvioinnissa. Nykyisissä tutkimuksissa Patricia Morgan on pysytynyt osoittamaan niistä maista, jossa sukupuolineutraaliavioliittolaki on jo voimassa, niissä on entistä voimakkaampaa avioliittoinstituutin ja vanhemmuuden heikkenemistä. Onko tässä yhteiskunnassa joku, joka väittää toisin? Lapsia tehdään heteroneuvoisesti. Homo aktivistit yrittää silmänkääntötemppuna väittää toisin ja kaikissa väitteissään he jättää arvioimatta argumenteista tärkeimmän. Avioliiton idea on vanhemmuuden turvaamisessa ja lasten tekemisessä. Homo aktivistit ja järjestöt väittää, ettei ydinperhe tätä takaa, koska aina on ollut olemassa muitakin perhemuotoja kuin ydinperheet. Väitteessä on puolet totta. Senkaltaiset yhteiskunnat voivat hyvin missä suuri enemistö perheistä on ydinperheitä. Avioliiton määritelmästä ydinperheen hävittäminen johtaisi tämän enemmistön relativisointiin ja ennen pitkään koko avioliittoinstituutin tuhoutumiseen. Vaarana on siis luisua kaltevalle pinnalle, jossa yhteiskunta murenee ilman suurienemmistöistä yhteiskunnan perusyksikköä. Morgan jo varoittaa tämän ilmiön olevan kovassa vauhdissa Hollannissa, Ruotsissa, Belgiassa ja niissä Yhdysvaltain osavaltioissa, joissa myönnytykset on tehty ihmisoikeuksien nimissä. Yhteiskunnan perusyksikkö on "perhe" ja se ei ole tarkoitettu Miehelle ja Naiselle, saatika muulle muodolle, vaan se on tarkoitettu Lapselle." Heikki Kolehmainen avioliitto evoluutio sukupuolineutraali avioliitto 250 kommenttia ilmoita asiaton viesti

26.4.2013 08:38 ”Oikeistolainen” politiikka janoaa kutsumusta

Lukuisten tutkimusten mukaan meitä ihmisiä motivoi hallinnan ja onnistumisen tunne – se, että haaste on juuri oikean kokoinen eli rahkeemme riittävät tehtävän hoitamiseen, mutta tehtävä on myös sopivasti vaativa. Suoriuduttuamme sellaisesta tehtävästä tunnemme onnistuneemme ja meidät täyttää ilo, joka on jotain paljon parempaa ja kestävämpää kuin tarpeen tyydytys tai aistinautinto. On kuitenkin haasteita, jotka ovat niin suuria, ettemme edes kuvittele koskaan saavamme niitä ”valmiiksi”. On myös töitä, jotka jonkun on tehtävä, mutta, jotka eivät ole millään mittarilla haastavia. Silloin tarvitsemme tunnetta, että olemme osa jotain itseämme suurempaa ja arvokkaampaa. Pennsylvanian yliopiston psykiatrian professori, Amerikan psykologiyhdistyksen presidentti vuodelta 1998 ja vannoutunut ateisti Martin E.P. Seligman kirjoittaa kirjassaan Aito onnellisuus, kuinka suurimmassa osassa uskontoja jumalalla on neljä ominaisuutta: kaiken luoja, kaikkivoiva, kaikkitietävä ja vanhurskas (tai oikeamielinen/armelias). Seligmanin itselleen esittämä kysymys on kaikille tuttu: Miksi kaikkitietävä, kaikkivoiva ja vieläpä vanhurskas jumala LOI maailman kaikki hirveydet ja epäoikeuden­mukaisuudet? Toinen vain hieman harvinaisempi kysymys on: Miksi kaikkitietävä ja kaikkivoiva jumala loi ihmiselle vapaan tahdon valita hyvin tai huonosti? Omaksi viihdykkeekseenkö? Ateisti Seligmanin vastaus on jättää jumalkäsityksestä pois luoja, jolloin saadaan kaikkivoiva, kaikkitietävä ja armelias jumala, joka käyttää halukkaita, vanhurskaita ihmisiä evoluution synnyttämää, alun perinkin EPÄTÄYDELLISTÄ maailmaa PARANTAAKSEEN. Historialli­sessa katsannossa maailma on parantunut: se on muuttunut oikeudenmukaisem­maksi ja vähemmän raadolliseksi kuin aiempina vuosisatoina ja -tuhansina, vaikka kehitys ei olekaan edennyt suoraviivaisesti. Seligman käyttää kehityksestä vertausta vikuroivasti etenevästä hevosesta, joka välillä ottaa jopa taka-askelia, mutta etenee silti jumalan ja hänen arvonsa jakavien ihmisten myötävaikutuksella. Toinen asia, josta Seligman puhuu, tällä kertaa tutkimuksiin vedoten, on se, että me olemme kaikki mitä suurimmassa määrin yksilöitä. Me emme eroa toisistamme vain kykyjemme, vaan myös LUONTAISEN elämänilomme ja LUONTAISTEN vahvuuksiemme osalta. Seligman kävi tiimeineen läpi kulttuurit ja uskonnot, nykyiset ja menneet, keräten niistä sellaisia ominaisuuksia – hyveitä –, joita on arvostettu kaikissa niistä, kuten rohkeus, kaukokatseisuus, tiedonjano, rakastaminen, kauneuden arvostaminen, oikeudenmukaisuus, luovuus & kekseliäisyys, nöyryys, kiitollisuus, ahkeruus jne. kaikkiaan 24 kpl. Seligman todistaa, että voimme katsoa vahvuuksiksemme vain muutaman näistä 24 hyveestä muiden ns. ”hyveominaisuuksiemme” jäädessä elämän tuoksinassa auttamatta vahvuuksiemme jalkoihin. Hänen mukaansa meidän ei tulisi Freudin ja häntä seuranneen länsimaisen psykologian tapaan keskittyä heikkouksiimme, vaikka tietääkin sen kyenneen ottamaan jätti harppauksia mielen sairauksien parantamisessa, vaan vahvuuksiimme. Jos tunnistamme vahvuutemme ja saamme/osamme käyttää niitä TEKEMISISSÄMME, saavutamme hyvänolontunteen (virallinen, psykologinen termi: flow), joka on onnistumisesta (palkkiotta) saatavan ”onnen tunteen” kaltaista. Kun nämä kaksi näkemystä yhdistetään, saadaan jotain sellaista kuin ”kullekin ansionsa mukaan” JA ”kukin kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan”, mutta samalla saadaan myös motivaatio yrittää saavuttaa suuri päämäärä eli parempi maailma. Ei parempi maailma minulle tai meidän joukkueellemme eli pyrkimys vain oman joukkueen menestykseen on huono tavoite, koska se sinänsä ei synnytä mitään hyvää, vaan ainoastaan ehkä paremman mahdollisuuden hyvään. Sama pätee fiskaalisiin tavoitteisiin. Oikea tavoite on PITKÄSSÄ JUOKSUSSA parempi maailma lapsillemme, suomalaisille, länsimaiset arvot omaaville tai koko maailmalle, kunhan kohderyhmä koetaan itseä suuremmaksi ja arvokkaammaksi – eikä toisten kärsimyksen kustannuksella. Tätä ideologista tai henkistä sisältöä politiikka tarvitsee ja joukkueet ovat tärkeitä muutoksiin pyrittäessä, mutta omien vahvuuksien, oman intohimon, omien keinojen ja omien päämäärien on löydyttävä itsestä eikä ryhmästä, jotta ne olisivat kestävällä pohjalla. Yhdessä hyviksi todettuja asioita kannattaa toki ajaa yhdessä, eikä sillä ole merkitystä, onko asia iso vai pieni, kunhan se palvelee yhteistä hyvää, suurempaa tarkoitusta, joka yhteisine vahvuuksinemme on saavutettavissa joko tänään tai sitten huomenna. Heikki Kolehmainen jumalkäsitys kutsumus motivaatio politiikka positiivinen psykologia ilmoita asiaton viesti

10.4.2013 08:41 Kouluissa kaivataan työrauhaa ja tasapuolista kehittämistä

Tämän päiväinen Twiittini: "Työrauha tarkoittaa mahdollisuutta keskittyä häiriöttä. Koulussa ainoa tie on jyrkkä nollatoleranssi. On työn ja on "leikin" aika." Helsingin Sanomissa 21.3.2013 julkaistu mielipidekirjoitukseni: Suo­ma­lais­ta pe­rus­kou­lua vai­vaa se, et­tä ne, joil­la oli­si ky­ky ja ha­lu op­pia, ei­vät ny­kyi­ses­sä ope­tus­il­ma­pii­ris­sä vält­tä­mät­tä ha­lua tai pys­ty yl­tä­mään par­haim­paan­sa. Huo­nois­ta läh­tö­koh­dis­ta tai mo­ti­vaa­tios­ta kär­si­vien on­gel­mat ovat jo pit­kään ol­leet esil­lä ke­hi­tet­täes­sä ope­tus­ta, vaik­ka kaik­kien op­pi­lai­den tar­peet tu­li­si huo­mioi­da ta­sa­puo­li­ses­ti. Par­hai­den ali­suo­rit­ta­mi­seen ei ole va­raa. Pe­rus­ope­tuk­sen hen­ki­lös­tö­mää­rä on kas­va­nut vuo­des­ta 1990 vuo­teen 2011 noin 28 pro­sent­tia, mut­ta ai­ne- ja luo­kan­opet­ta­jien mää­rä on py­sy­nyt en­nal­laan noin 34 000:s­sä. Ko­ko hen­ki­lö­mää­rän kas­vu on tul­lut so­siaa­li­sek­to­ril­le, jo­ka kä­sit­ti pe­rus­kou­lu­jen hen­ki­lös­tös­tä vuon­na 2011 noin 32 pro­sent­tia. Muu­tos on ta­pah­tu­nut sa­maan ai­kaan, kun op­pi­lai­den mää­rä on vä­hen­ty­nyt lä­hes kym­me­nen pro­sent­tia. On nu­rin­ku­ris­ta, et­tä ryh­mä­ko­ko­ja kas­va­te­taan ja va­lin­nan­va­raa su­pis­te­taan vain sik­si, et­tä li­sään­ty­vä eri­tyis­ope­tus ja muut tu­ki­toi­met vie­vät kun­tien pe­rus­ope­tuk­sen ke­hit­tä­mi­sen voi­ma­va­rat. Vaik­ka syr­jäy­ty­mi­nen ja työt­tö­myys mak­sa­vat pal­jon hoi­to­na, tu­li­si kaik­kien suo­ma­lais­las­ten, myös par­hai­den, saa­da mah­dol­li­sim­man hy­vää ope­tus­ta. Il­man par­haim­paan­sa yl­tä­viä kan­san­kynt­ti­löi­tä, jois­ta on ko­ve­ne­va kan­sain­vä­li­nen kil­pai­lu, em­me pär­jää. Ope­tus­ryh­mät tu­lee pi­tää pie­ni­nä, va­lin­nan­va­raa li­sä­tä, opet­ta­jien osaa­mis­ta ke­hit­tää se­kä tar­jo­ta haas­tei­ta kai­kil­le ta­sa­puo­li­ses­ti. Pa­rem­pi työ­rau­ha luo­kis­sa on si­joi­tus tu­le­vai­suu­teen ja hy­vin­voin­tiin – ja eh­kä pa­rem­pi lää­ke syr­jäy­ty­mi­sen­kin eh­käi­sys­sä kuin se hel­poin tar­jol­la ole­va eli lei­maa­va siir­to "kal­tais­ten­sa" pa­riin eri­tyis­luo­kal­le ja si­tä kaut­ta eh­kä so­siaa­li­toi­men ja myö­hem­min vir­ka­val­lan va­kioa­siak­kaak­si. Heik­ki Ko­leh­mai­nen kah­den kou­lu­ikäi­sen isä, suun­nit­te­li­ja Hel­sin­ki Heikki Kolehmainen Kotimaa Alppilan yläaste Antti Korhonen koulu työrauha 7 kommenttia ilmoita asiaton viesti

29.1.2013 20:28 Arvot ennen ja nyt

Apollon temppeliin Delfoihin oli kirjoitettu kaksi ajatelmaa: ”tunne itsesi” sekä ”kohtuus kaikessa” (μηδὲν ἄγαν, mēden agan eli ”ei mitään liikaa”). Näiden kahden ajatelman voidaan katsoa tiivistävän koko antiikin kreikkalaisen kulttuurin ja ajattelun (Wikipedia). Molemmat yllä mainitut ajatelmat ovat aika kaukana nykyään vallalla olevista arvostuksistamme, joita voisi kuvailla vaikkapa lauseilla: ”Älä märehdi vaan toimi” ja ”ota kaikki, minkä irti saat”. Itsetutkiskelu ja sisäänpäin kääntyneisyys katsotaan haitalliseksi tai sairaudeksi ja vain tyhmä jättää tilaisuudet vaurastua – tai vetää välistä – hyödyntämättä. Pidämme luonnollisena ja tavoiteltavana nautintojen, vallan ja taloudellisten etujen perässä juoksemista ja arvostamme aikaansaavia harkitsevien kustannuksella. Kolmantena delfoilaisena ajatelmana tunnetaan ”takuu on tuhoksi” (ἐγγύα, πάρα δ᾽ ἄτα, engya, para d' ata), joka viittaa henkilökohtaisen moraalin tärkeyteen moraalikadon kolkuttaessa ovelle heti, kun ei itse vastaa velvoitteistaan. Puhe henkilökohtaisesta moraalistakin on nykypäivänä harvinaista, vaikka moraalista asennetta yhteisöä kohtaan vaaditaankin tarkoittaen Robin Hood -mentaliteettia, vaikka siinä ei ole delfoilaiseen tapaan kyse hyväksyttävämmän ja tasapainoisemman elämänasenteen saavuttamisesta, vaan maallisen mammonan tasaamisesta. Tällainen on markkinatalouteen nojaava länsimainen maailmamme, mutta tällainen on myös demokraattinen ja tasa-arvoinen maailmamme. En nimittäin usko, että kansan syvien rivien taipumus filosofisiin ja moraalisiin pohdintoihin olisi aikoinaankaan ollut nykyistä yhtään suurempaa hengissä selviämisen määrittäessä elämää sekä niitä ominaisuuksia, joita arvostettiin. Moraalifilosofiset pohdinnat kuuluivat toimeentulonsa turvanneelle ylhäisölle ja papistolle, joilta kansa sai ne annettuina eikä vastaväitteitä suvaittu. Nykyisestä taloudellisesti turvatusta elämästämme saamme kiittää markkinataloutta, joka mursi aatelis- ja pappisvallan sekä mahdollisti ensin porvariston ja heidän jälkeensä työväestön nousun – demokratiakehityksen ja ay-toiminnan kautta – taloudelliseen valtaan. Tämän kehityksen perusta ei kuitenkaan ole kaupan kasvun myötä tapahtuneessa porvariston nousussa, vaan heikon kuningas-/keskusvallan ja vahvojen feodaaliruhtinaiden (tulevan maa-aatelin) vallanjaossa. Suuren enemmistön – Suomessa kenenkään – ei tarvitse olla nykyään huolissaan leivän, suojan tai terveydenhoidon saannista, mutta ainakaan vielä ei itsetuntemuksen, henkilökohtaisen moraalin tai vastuuntuntoisuuden arvostus ole ollut lisääntymään, vaan vähenemään päin. Jää nähtäväksi, heräämmekö enää nykyisine kansalaisoikeuksinemme kaipaamaan pidättyvyyteen ja itsetuntemukseen perustuvia klassisia hyveitä, vai ovatko ne iäksi menetetty vapaan itseilmaisun, tasapäisyyden ja pyrkyryyden alttarille. Nykyisten markkinaliberalistien suosikki Alexis de Tocqueville (1805 – 1859) jo näki, että "jatkuva toiminta ja päätöksenteko, jota amerikkalaisen elämäntavan demokraattinen ja liiketoiminnallinen luonne edellyttää, suosii karkeita ja nopeita ajattelutapoja, pikaisia päätöksiä ja valmiutta tarttua tilaisuuteen – ja, että tällainen toiminta ei suosinut ajattelussa harkintaa, yksityiskohtien tarkastelua tai täsmällisyyttä.” – Richard Hofstadter: Anti-Intellectualism in America, 1963 / Susan Cain: Hiljaiset - introverttien manifesti, Avain 2012 (mm. Talouslehti Fast Companyn valinta vuoden 2012 businesskirjaksi) Heikki Kolehmainen ahneus Delfoi itsetuntemus kärsimättömyys moraali pinnallisuus vastuullisuus 5 kommenttia ilmoita asiaton viesti

22.1.2013 18:07 Suomi tarvitsee Ylen radiouutisille vaihtoehdon

Aamuisin töihin matkustaessa olisi aikaa kuunnella uutisia. Olisi kiva olla töihin tullessa perillä siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ja miten maa makaa. Kuitenkin Yle, joka on ainoa yli kolmen minuutin uutis- ja ajankohtaisohjelmia radiolle tuottava taho, ei osaa tai halua vastata tähän tarpeeseen. Ylen julkista sektoria edustava toimittajakunta pyörittää samaa levyä päivästä toiseen, jossa toistuvat vakioaiheina mm. ilmastonmuutos, julkisten palveluiden alasajo, kansalaisvaikuttaminen, vähemmistö- ja maahanmuuttokysymykset sekä pankkien ja sijoittajien ahneus. Aiheiden valinta sekä käsittely ovat aina yhtä ”poliittisen korrekteja” eli toimittajapiireissä ”oikeaksi” hyväksytyn maailmankatsomuksen mukaista. Ylen radio- ja TV-uutiset ovat täynnä reportaaseja, joissa käsitellään pienen ihmisen ongelmia ja haastateltavatkin ovat usein samoja ko. asiaan perehtymättömiä ”kansan syvien rivien edustajia”. Tätä ”tavisten” kertomaa tarinaa kuulen työpaikan kahvipöydässä, enkä tarvitse siihen puolen miljardin euron vuotuiset kustannukset nielevää instituutiota, mutta vaihtoehtoja ei radiotaajuuksilta löydy. Monipuolisten ja taustoittavien uutisten tuottaminen on kallista, koska se vaatii paljon taustatyötä – paljon enemmän kuin soittolistojen läpikäynti. Pelkäänkin, ettei Suomesta löydy sellaista tahoa, joka voisi edes yrittää haastaa Ylen radiouutismonopolin ja tuottaa radioon informatiivisia ja poliittisesti moniarvoisia uutissisältöjä. Tätä nykyä Ylen Radio1:n voi yleensä kääntää musiikkikanavalle klo 07.01 eli, kun Ylen juontaja on kertonut uutisaiheet, koska aiheiden käsittelytavan ja sisällön arvaa jo ennalta ja on oppinut, että on olemassa vähemmän turhauttavia tapoja valmistautua työpäivään kuin Ylen radiouutisten kuuntelu. Heikki Kolehmainen Kotimaa Yle uutiset valinnanvapaus moniarvoisuus 9 kommenttia ilmoita asiaton viesti

6.1.2013 18:07 Eurooppaa vaivaa islamin tauti

Keskiajan islamilaisessa Cordobassa oli 70 kirjastoa, joista suurimmassa oli yli 40 000 teosta. Samaan aikaan kahdessa suurimmassa ei-islamilaisessa kirjastossa oli noin 2 000 teosta. Luvut kuvaavat tuon ajan kristillisen Euroopan ja islamilaisen maailman tasoeroa taiteissa ja tieteissä. Pikku hiljaa eurooppalaiset kansallisvaltiot toinen toistensa kanssa kilpailleen (ja sotien) sekä saavuttivat että ohittivat islamilaisen sivistystason niin tiedoissa kuin taidoissakin. Kun islamilaiset hallitsija viimeistään 1800-luvun kuluessa havahtuivat tapahtuneeseen, 300-500 vuotta myöhässä, he eivät enää onnistuneet kääntämään kehityksen suuntaa – uudistumista rajaavat (uskonnolliset) doktriinit olivat liian vahvoja murrettaviksi. Mutta eihän Euroopassa ole ylipääsemättömiä uskonnollisia doktriineja. Mikään maanosa maailmassa, ehkä nykyistä Australiaa lukuun ottamatta, ei ole ollut niin maallinen kuin nyky-Eurooppa. Mikä ”islamin tauti” meitä muka vaivaa? Ajatteluamme kaventavat samanlaiset ”pyhät” doktriinit kuin islamilaista maailmaa. Kuten Raimo Sailas osuvasti kuvasi suhtautumistamme erääseen niistä: ”Puhuessamme hyvinvointivaltiosta, otamme lakin päästä ja luomme nöyrinä katseemme maahan” eli aivan kuten kirkonmenoissa aikanaan. Samanlaisia ”koskemattomia” ovat esim. saavutetut edut, ilmastonmuutos ja jopa enemmistövalta. Tämä uskonnon kaltainen ehdottomuus ja piittaamattomuus kustannuksista ovat viemässä länsimaita samaan tieteellis-, taiteellis-, taloudelliseen takapajuisuuteen islamin kanssa, mikäli emme ymmärrä oman menestyksemme avainta ja perimmäistä syytä, joka on kilpailu – mahdollisuuksien rajoissa eettinen, kestävä, tasapuolinen ja oikeudenmukainen, mutta ennen kaikkea kaikille avoin – kilpailu. Mutta kuka haluaa kilpailua? Ei siitä pidä yrittäjä eikä toimitusjohtaja, ei konttoristi eikä duunari, ei opettaja eikä oppilas, mutta ei siitä pidä myöskään pianisti, pappi tai poliitikko. Mutta poliitikon kuitenkin TULISI pitää kilpailusta, koska, jos hän ei niin tee, hän ajaa enemmän omaa kuin suomalaisten asiaa – tai sitten hän ei ymmärrä, mistä kana pissii. Heikki Kolehmainen doktriinit Eurooppa ismal kilpailu menestys rappio 12 kommenttia ilmoita asiaton viesti

30.12.2012 12:29 Abu-Hanna ja vapaus

Helsingin Vihreissä toimineen Umayya Abu-Hannan kirjoitus suomalaisesta rasismista tämän päivän Helsingin Sanomissa on valaiseva, mutta samalla hämmentävä. "Suomalainen yhteiskunta lähtee siitä, että erilaisuus on automaattisesti hierarkkista. Tämä synnyttää herravihaa, Helsinki-kateutta ja katkeruutta ulkomaalaisia kohtaan. Suomessa ajatellaan, että erilaisuutta vastaan pitää taistella, koska erilaisuus luo eriarvoisuutta ja tasa-arvo syntyy samanlaisuudesta." Ensinnäkin pidän rasismia vain yhtenä suomalaisen sivistymättömyyden muotona - sama (käytöksen) poikkeavuuden kammo toteutuu esim. työpaikoilla, politiikassa ja kouluissa. Toisaalta Abu-Hanna ei ymmärrä tai ainakaan sano, että amsterdmilainen suvaistevaisuus perustuu vuosisataiseen (markkina)liberalistiseen perinteeseen - kaikki ovat saaneet tulla ja olla, kunhan ovat käyneet kauppaa eli ovat kyenneet elättämään itsensä markkinoilla. Hollantilainen perinne perustuu vapauteen ja holhouksen vastustukseen! Vastuuntunto ja -kanto syntyy (valinnan)vapaudesta! "Täällä ei tarvita kotouttamisprojektia" kirjoittaja itsekin toteaa, mutta ei huomaa sanoa, ettei myöskään tehtäisi, vaikka suomalaisesta näkökulmasta tarvittaisiinkin. Heikki Kolehmainen Kotimaa holhous markkinatalous rasismi suvaitsevaisuus vapaus 328 kommenttia ilmoita asiaton viesti

31.10.2012 09:20 Äänestysaktiivisuudesta

Poliitikot puhuvat ja tekevät eri asioita. Kansalaisille he väittävät, että muka olisi olemassa jokin muukin tapa edetä kuin talous edellä, vaikka niin ei ole. Tätä kansalle esitettävää teatteria, jossa kuralätäköt ja valtameret esitellään samanarvoisina, kutsutaan sitten politiikaksi, jota media auliisti esittelee. Ihmekös sitten on, jos ihmiset jäävät epätietoisina ja turhautuneina kotiin vaalipäivinä. Toisaalta törmään jatkuvasti keski-ikäisiin (miehiin), jotka voivat laskea elämänsä aikana lukemansa kirjat yhden käden sormilla ja, joiden perehtyneisyys rajoittuu olutmerkkeihin ja jalkapallojoukkueisiin. Miten kukaan tervejärkinen voi edes demokratian nimissä toivoa näiden massojen poliittista aktivoitumista. Mitä hyvää siitä voisi seurata? Kannelmäessä (033A-E) saatiin vaalitulos, joka tuo mieleen... 1) Paavo Arhinmäki 225 2) Jussi Halla-aho 216 3) Jan Vapaavuori 208 4) Eero Heinäluoma 198 Heikki Kolehmainen Kotimaa ilmoita asiaton viesti

28.10.2012 09:07 Suomalaisen peruskoulun haasteita

Muutama vuosi sitten arvovaltainen sveitsiläisvaltuuskunta kävi tutustumassa palkittuun suomalaiseen peruskouluun. He kuitenkin lähtivät kesken vierailun takaisin kotimaahansa, koska "suomalaisella järjestelmällä ei ollut heille mitään annettavaa, kun edes opettamisen ja oppimisen edellytykset eivät toteutuneet eli järjestys ja kuri puuttuivat". Vain sitä, mitä mitataan, voidaan johtaa. Suomalaisten opettajien ja rehtorien onnistumista tehtävässään ei mitata millään tavalla. Sitran (2007) tutkimuksessa todettiin jopa arvosteluasteikon sisältävän niin suurta hajontaa, että se kohteli oppilaita esim. yhteishaussa kohtuuttoman epäoikeudenmukaisesti. Jotta poikien pärjäämistä koulussa voitaisiin parantaa ja syrjäytymistä ehkäistä, tarvitsemme lisää turvallisen miehisen mallin antavia miesopettajia kouluihin. Tämän onnistuu vain nostamalla opettajan ammatin arvostusta ja palkkataso, joille puolestaan ei ole edellytyksiä, mikäli kahta edellistä kohtaa - järjestys ja mittaus - ei ensin saada toteutettua. Summa summarum: Saadakseen kaipaamaansa arvostusta tulisi opettajien kantaa suurempi vastuu oppilaiden menestyksestä ja syrjäytymisen ehkäisystä. Heikki Kolehmainen Kotimaa järjestys johtaminen kuri miesopettajat mittaaminen opetus peruskoulu ilmoita asiaton viesti

12.10.2012 18:13 Markkinatalous on hyvinvoinnin ehto

Kiinalaiset vallanpitäjät näyttävät ymmärtävät suomalaisia paremmin, että markkinatalous on se mekanismi, jolla kansan hyvinvointi rahoitetaan, mutta samalla se on innovatiivisena ja yritteliäänä diktatorisen keskusvallan pahin vihollinen ihmisten janotessa uusia vaikutteita internetistä, ulkomaan matkoilta ja opiskelijavaihdosta. Ymmärryksessämme on sama ongelma kuin 1970-luvulla, kun itä- ja länsisaksalaiset rauhanaktivistit kohtasivat Berliinissä: itäsaksalaisille aktivisteille oli täysin käsittämätöntä, että vapaudessa eläneille länsiaktivisteille kommunistinen järjestelmä oli päämäärä eikä vihollinen. Pelkomme markkinataloutta kohtaan kumpuaa suoraan 1800-luvulla ja sen jälkeen syntyneen taiteen ja viihteen kuvastosta. Harva muistaa Dickensin sosiaalista tarkkanäköisyyttä ylistäessään mainita, että teollisen vallankumouksen ansiosta Euroopan väkiluku viisinkertaistui, koska kilpailu paransi taitoja ja tietoja eli ravitsemusta ja lääketiedettä. Tai sitä, että tekninen ja elintason kehitys oli kiivainta juuri Dickensin Britanniassa, koska siellä vallinnut työvoimapulla ajoi yhä uusiin innovaatioihin. Tämä yhdessä toimivan rahoitusjärjestelmän eli vilkkaan yksityisen pankkitoiminnan kanssa piiskasi britit muita parempiin suorituksiin – ja korkeampaan elintasoon. Heikki Kolehmainen Raha 8 kommenttia ilmoita asiaton viesti

12.10.2012 10:04 Markkinatalous on väärä vihollinen

Inhomme markkinataloutta kohtaan on heijastumaa yhteiskunnan ja työpaikkojen valtarakenteista. Toisin sanoen, haukkuessamme pomoja ja pankkiireja ja syyttäessämme heidän inhottavuudestaan markkinataloutta, haukumme väärää puuta. Inhomme todellinen syy on avuttomuuden ja turvattomuuden tunne, jonka uskomme paranevan julkista valtaa lisäämällä ja yksityistä kahlitsemalla. Jos syypää onkin hierarkkinen valta, ymmärrämme paremmin, miksi julkisen sektorin työpaikoissa on enemmän poissaoloja, alkoholismia. kiusaamista kuin yksityisellä sektorilla. Jopa seurakunnissa on herätty valtarakenteista johtuvaan kiusaamiseen, vaikka heillä on kristillinen laupeuden ja lähimmäisen rakkauden sanoma apunaan. Markkinataloudessa toimiva yritys on itse asiassa ainoa ”epädemokraattinen” hierarkkia, jossa vallanpitäjillä on aito intressi pitää huolta tuotannontekijöistä, olivatpa nämä sitten henkilöitä tai koneita. Risti, jonka työntekijöinä ja alaisina (minä myös) joudumme kantamaan, on seurausta haluttomuudestamme tai kyvyttömyydestämme elättää itsemme itsellisinä yrittäjinä. Jokaisella on vapaus tehdä valinta, mutta usein, vaikka meillä olisi puitteet olemassa, meiltä puuttuu tai uhkarohkeus ryhtyä yrittäjiksi. Väitän muuten, ettei yrittäjän risti ole yhtään kevyempi kantaa kuin alaisenkaan – päinvastoin. ”Pattiin ottamisen” syy ei siis ole markkinatalous vaan valtarakenteet ja oma turvattomuus. Myös pääministeri Katainen on todennut, että yksi avain uuteen menestykseen on oppia ja opettaa ihmisiä sietämään paremmin epävarmuutta. Vasemmisto näyttää viime aikoina keskittyneen lähinnä pelotteluun ja kateuden ja kaunan kylvämiseen ynnä muihin ”edistyksellisiin” toimiin kansakuntamme parhaaksi. Heikki Kolehmainen Raha markkinatalous valta vapaus yrittäjyys yrittäminen 8 kommenttia ilmoita asiaton viesti

7.10.2012 18:42 HS-gallupin pika-analyysi

Heikki Kolehmainen Kotimaa gallup Helsinki kunnallisvaalit 2012 8 kommenttia ilmoita asiaton viesti Paikkamuutokset: Kokoomus -2, Vihreät - 5, SDP -1, Vasemmistoliito +1, Perussuomalaiset +7. Miksi näin? 1) Kokoomuksen konservatiivisiipi vuotaa hieman Perussuomalaisiin (ja ehkä SDP:hen, mutta eri syistä). 2) Taloudellisesti epävarmana aikana vihreitä äänestäneet siirtyvät demarien eikä työnantajamyönteisen kokomuksen leiriin, kuten on kuviteltu. 3) Vihreitä siirtyy myös Arhinmäen Vasemmistoliiton taakse. 4) SDP:n Vihreiltä saama "apu" kompensoi (rasvanahka) duunarien siirtymistä SDP:stä Perussuomalaisiin. 5) Perussuomalaisten kannatuksessa myös aiemmin nukkuneita, mutta suuret siirtymät ovat Vihreät -> SDP -> Perussuomalaiset. Tämä on psykologisesti oikein, koska hyppy Vihreistä Kokoomukseen on "henkisesti vaikeampi" kuin Vihreistä SDP:hen. SDP:ssä kun ollaan edelleen "maailmanparantajapuolueen" kannattajia, vaikka usko "vihreään talouteen" horjuukin. Jutan, Mia-Petran ja Marian nais-SDP puolestaan ei houkuta äijä-demareita, joita siirtyy Perussuomalaisiin. Kokoomuksen kannattaminen vaatii rohkeutta ja järjen äänen kuuntelemista (tai nykyisessä ilmapiirissä monien mielestä kusipäisyyttä).

28.9.2012 10:23 AV-viihde ja lukuharrastus eli terveisiä sosiaalitädeille

Heikki Kolehmainen Kotimaa konsolipelit lukuharrastus pelaaminen tietokonepelit 2 kommenttia ilmoita asiaton viesti AV-viihde ja lukuharrastus eli terveisiä sosiaalitädeille Helsingin Sanomat kiinnitti eilen pääkirjoituksessaan huomiomme suomalaisten lasten ja nuorten aikuisten hiipuvaan lukuharrastukseen ja suositti lääkkeeksi vanhempien kotona antamaa esimerkkiä. Samasta asiasta kirjoitti kuluneella viikolla myös Turun Sanomat, sekin pääkirjoituksessaan. Vanhempien kotona antama esimerkki ei muuten auta. Eikä auta satujen lukeminen lapsenakaan eikä laaja ja monipuolinen kirjahylly. Luen itse sekä kirjaa että lehtiä joka päivä. Vaimoni lukee hieman vähemmän, mutta säännöllisesti. Emme kumpikaan ole koskaan innostuneet pelaamisesta. Televisiosta en katso arkena kuin uutiset ja viikonloppuna jonkin elokuvan ja/tai seuraamaani sarjan jakson. Vaimoni katsoo enemmän televisiota, mutta usein kyseessä on jokin pudotuspeli, jota hän seuraa yhdessä tyttäremme kanssa. Ala-astetta käyvä tyttäreni lukee jonkin verran, mutta lukiota käyvä poikani ja hänen kaverinsa lähinnä vain pelaavat: kauniilla ilmalla jalkapalloa, kun emme anna hänen jäädä kotiin ruudun ääreen, mutta päivittäin myös konsolisotapelejä, on-line, kavereidensa kanssa kilpaa. Kirjoja hän on kolunnut läpi vapaaehtoisesti muutamia. Ei ole myöskään kyse siitä, ettemme olisi yrittäneet suitsia poikamme pelaamista aika- ja päivärajoituksin, mutta niin tehtyämme, huomasimme pelaamisen siirtyvän kontrollimme ulkopuolelle kaverin kotiin. Eräässä vaiheessa (13-14v) huomasimme erään toisen parinkunnan kanssa olevamme ainoat poikamme ystäväpiirin vanhemmista, jotka yrittivät edes rajoittaa pelaamista vain ikärajaltaan sallittuihin peleihin – naapurissa olivat tarjolla sekä K-18 elokuvat että pelit. Eilen olisi poikani vanhempainilta, jossa käsiteltiin pelaamista. Alustajana toimi Pelitaito nimisen projektin projektiasiantuntija ja hänen otsikkonaan oli Nuoret pelissä – nuorten pelaaminen ja pelihaitat. Koska emme valitettavasti kumpikaan päässeet paikalle, lähetimme alustajalle näkemyksemme vanhempien haasteista lasten pelaamiseen liittyvistä haasteista otsikolla: Etäkommentteja lukiolaisten vanhempainillan peliteemaan Pelaamisen kieltäminen Pelit ovat olennainen osa varsinkin poikien sosiaalista toimintaa ja pelaamisen kieltäminen vain siirtää sen kotoa naapuriin. Kun tiedetään, että 40 % aikuisista miehistä pelaa säännöllisesti konsoli- ja tietokonepelejä, koska ne ovat addiktoivia, on niiden kieltäminen yhtä hyödytöntä kuin narkomaanin valistaminen. AV-viihde on television myötä syönyt aikaa kaikilta muilta ajanviettotavoilta jo vuosikymmeniä ja nyt on tultu pisteeseen, jossa lasten vanhemmillakaan ei ole lukuharrastuspohjaa samalla, kun tarjonta on räjähtänyt käsiin. Kaikesta huolimatta en ole kieltämisen tai valvonnan lisäämisen kannalla, koska mikään ei houkuta nuoria – eikä rikollisia – niin kuin kielletty hedelmä ja siitä kumpuava kysyntä. Aikavaras Pelaamisen keskeinen ongelma on, että ne vievät kohtuuttomasti aikaa ns. paremmilta tavoilta viettää aikansa kuten liikunnalta, opiskelulta, lukemiselta ja jopa yöunelta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että pelaaminen vie aikaa myös kaljottelulta, liikennemerkkien ja hautakivien kaatelulta sekä bensiinihöyryjen ja muiden liuottimien haistelulta. Oikeat lääkkeet Pelaamista vastaan voi taistella vain sen omilla lääkkeillä eli pitää kilpailla kiinnostavuudella. On sitten kyse liikunnasta, lukemisesta, historiasta tai kemiasta, paras oppi, jonka koululainen voi saada, on oman kiinnostuksen herääminen. Heikkoon lukuharrastukseen oikea lääke ei ole Seitsemän veljeksen luetuttaminen 16-vuotiaille, kuten ko. koulussa tehtiin, vaan sen aika on vasta lukuharrastuksen herättyä. Kaikkea on koitettu – Tarzanista James Bondiin. Ystävällisin terveisin Heikki Kolehmainen

25.9.2012 16:15 Hyviä ja huonoja puolia markkinataloudesta

Heikki Kolehmainen julkishallinto lääkeyritykset markkinatalous terveydenhuolto vaihtoehtohoidot valinnanvapaus vastuu 9 kommenttia ilmoita asiaton viesti Ajatellessani markkinatalouden positiivisia puolia, tärkeimmäksi nousee vapaus ja sen mukanaan tuoma monimuotoisuus ja -arvoisuus. Haluan itse päättää, miten elämäni elän, enkä olisi se, mikä nyt olen, ilman markkinatalouden tarjoamia vaihtoehtojen kirjoa. Aki Kaurismäen kaupallisuutta kritisoivat elokuvat, siinä missä Björn Wahlroosin tai Markiisi de Saden kirjatkin, ovat osa tietoisuuttamme – sivistystämme – kiitos markkinatalouden. Valinta on jokaisen oma. Jotta markkinatalous toimisi ja kaikki sen mukanaan tuoma hyvä (ja paha) olisi käytettävissämme, tulee yhteiskunnan taata sananvapaus ja omistusoikeus. Kehitystä ei ole ilman sananvapauden suojaa eikä ilman omistusoikeuden suojaa ole pyrkimystä eikä siis myöskään yritteliäisyyttä. Näihin kahteen arvoon perustuu sekä nykyinen vaurautemme että suuressa määrin myös henkisen hyvinvointimme perusta: turvallisuuden tunne. Todellinen markkinatalous toimii vain demokratiassa, koska se edellyttää vapautta – sanan ja toiminnan. Ajatellessani markkinatalouden huonoja puolia, mietteeni kääntyvät ensimmäisenä ihmisen terveyteen. Kuinka paljon kannattavampaa onkaan myydä terveyttä sairaalle kuin edistää terveyden säilymistä? Mutta täälläkin – monikansallisten lääkeyhtiöiden pilleriuskosta huolimatta – mielenhallinta, holistinen ihmiskäsitys ja evoluutiomme huomioon ottava, luontaisiin paranemisprosesseihin ja ruokavalioon perustuva parantaminen valtaavat jatkuvasti lisää markkinaosuutta mielissämme. Jooga on muuttunut hippien eskapismista koko kansan harrastukseksi ja huippu-urheilun valmennuskeinoksi. Julkishallinnon kainalossa elävällä terveyssektorilla olisikin paljon opittavaa ihmisten itsemääräämisoikeuden, oman vastuun ja valinnanvapauden eetoksesta – samoin kuin on julkishallinnolla ja tällä kansakunnalla kokonaisuutenakin.

5.9.2012 14:33 Miksi äänestän Kokoomusta enkä jotain muuta puoluetta?

Heikki Kolehmainen Kotimaa eläkeiän nosto idealismi kokoomus resurssit tulevat sukupolvet vastuullisuus 79 kommenttia ilmoita asiaton viesti Politiikan yksityiskohdista voi olla montaa mieltä, mutta tässä isolla pensselillä vedettynä hahmotelmani syistä. Kokoomuslaisen näkemyksen mukaan raha ei kasva puussa eikä mikään puu tuota kunnollisia hedelmiä, jos siitä ei pidetä huolta. Puiden lisäksi kokoomuslaisen näkemyksen mukaan tulee pitää huolta myös tulevien polvien elinmahdollisuuksista uutta rakentamalla ja toimimatonta muuttamalla ja vanhaa korjaamalla. Kokoomuksessa huoli tulevien polvien elinmahdollisuuksista koskee myös ympäristöä ja luontoa. Asettamalla talous tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi varmistetaan, että halun lisäksi on myös kyky muuttaa Suomea ja maailmaa paremmaksi. Ei taloutta ole asetettu ”kaikkien ideologioiden edelle”, mutta ideologiat ovat usein tyhjää suun pieksentää ilman taloudellisia resursseja toimia. Ihminen on kokoomuslaisen näkemyksen mukaan kauniisti sanottuna epätäydellinen eikä maailma muutu paremmaksi vain palkkaamalla lisää yhtä epätäydellisiä ihmisiä huolehtimaan ja vartioimaan niitä muita epätäydellisiä. Emme ole pyhimyksiä, vaan lankeamme kaikki kiusaukseen, vaikka monesti hyviä olemmekin. Entäs muut Vihreät uskovat sääntöihin eivätkä toimintaa ohjaaviin kannustimiin, eivätkä he läheskään aina muista laittaa taloutta ensimmäiseksi. Toisaalta niin vihreillä kuin vasemmistoliittolaisillakin on taipumusta luulla ihmisiä pyhimyksiksi, jotka heidän itsensä tapaan pyyteettömästi uurastavat paremman tulevaisuuden eteen – fraasi, johon en usko ja, jota kaikki diktaattorit Maosta Hitleriin ja Leninistä Fidel Castroon ovat viljelleet. Hetken se saattaa toimiakin, mutta innon hiipuessa ryhdytään puolustamaan saavutettua menestystä – niin käy kaikille, jos joku (esim. kilpailu) ei potki p… Sosiaalidemokraatteja on vaikea äänestää, koska heidän puoluetoimistonsa on edelleen ammattiyhdistysliikkeen tiloissa, joka puolestaan toimii Robin Hoodina suhteellisen hyväosaisen keskiluokan hyväksi. Demareilta tuntuu myös puuttuvan Kokoomukselle ominainen tarve pitää huolta tulevien sukupolvien elinehdoista. Hyvä esimerkki näistä molemmista piirteistä on eläkeiän noston vastustaminen, joka toteutuessaan osuu myös allekirjoittaneen nilkkaan. Timo Soinin ainoa huoli on, mitä perussuomalaisten äänestäjäkunta haluaisi seuraavaksi kuulla. Sitä kutsutaan populismiksi ja se puree parhaiten niihin, jotka seuraavat yhteiskunnallista keskustelua vähiten ja kapea-alaisimmin. Uskon ihmisten maailmaan enkä taivasten valtakuntaan eli se kristillisistä. RKP:ssa on paljon fiksuja ihmisiä ja ymmärrän heidän huolensa kulttuurimme köyhtymisestä, mutta he ovat poliittisesti sekatavarakauppa, jota yhdistää vain yksi asia – samaa vikaa löytyy myös vihreistä. Kokoomus on järkivalinta sekä minun että lasteni kannalta. PS. Tämän päivän Hesarista pääkirjoituskolumni kertoo, kuinka on käymässä äänestäjiä liehitelleelle Ranskan presidentti Hollandelle. Jos Ranska ja Hollande ovat avuttomia ns. markkinavoimien edessä, miten te kuvittelette Suomen tai minkään muunkaan valtion kykenevän niitä vastustamaan? Toivomanne maailman laajuinen kontrolli ei toteudu sopimusteitse – onneksi, koska se toteutuessaan todennäköisesti hävittäisi vapauden maailmasta.

4.9.2012 15:52 Miksi tuntuu pahalta äänestää kokoomuslaista?

Heikki Kolehmainen Kotimaa älymystö ilmapiiri kokoomus politiikka yle 24 kommenttia ilmoita asiaton viesti Tuntemani suoraselkäinen, työtä pelkäämätön, mutta eläkkeelle jo jäänyt, maatilan emäntä valitteli ennen presidentinvaaleja 2012, kuinka pahalta tuntuu äänestää kokoomuslaista. Syytä hänen mielensä pahoittamiselle en lähde arvailemaan, mutta oman Kokoomus -vastaisen menneisyyteni tunnen. Olen elämäni aikana äänestänyt presidentiksi Koivistoa, Ahtisaarta, Hautalaa, Halosta ja Niinistöä. Valintani olen tehnyt enemmän puolueen kuin henkilön perusteella eli politiikka on ollut päätökseni ytimessä – olen kuvitellut. Maatilan emännän tuntema tuska kuitenkin herätti muistoja tutuista tuntemuksista. Vuosikymmenien ajan en voinut kuvitellakaan äänestäväni Kokoomusta. Se olisi tuntunut pahalta, kuin kätyrin tai luopion toimilta. Miksi Kokoomus tuntuu vastemieliseltä vaihtoehdolta – siltä kuin, se ei olisi vaihtoehto ollenkaan. Tärkein syy omaan Kokoomus -vastaisuuteeni oli kapina. Samankaltaisella lapsuuden kodistaan poikkeavalla ”itsenäisen ajattelun ja kapinan tiellä” ovat edelleen mm. Tuomioja, Lipponen ja Hautala. Toinen syy on Suomen poliittinen ilmapiiri, jossa ns. älymystö on liikuttavan yksimielistä eikä eriäviä mielipiteitä suvaita saati levitetä. Suomalainen ”älymystö” silittää muodissa olevia aatteita myötäkarvaan – nyt ja silloin. Muoti-ilmiöistä poikkeuksen muodostaa vain perussuomalaisuus, jonka niputetaan rasistiseksi, piste. Poliittinen ilmapiiri puolestaan on jo vuosikymmenien ajan tullut Ilmalan ja Tohlopin linkeistä. Tänä verkkokirjoittelun ja pirstaloituvan mediakentän aikana YLE:n uutis- ja ajankohtaistoimitus ovat edelleen vaikutusvallaltaan ylivoimaisia ja perinteisen printtimedian ongelmat vain korostavat YLE:n asemaa politiikan päänäyttämönä. YLE on ainoa poliittinen areena, jota laajat kansankerrokset seuraavat. Viime viikon (viikko 35/2012) Finnpanelin katsojatilaston 20 katsotuimman ohjelman joukkoon mahtui MTV3:n Kymmenen Uutiset sijalle 17. ja SubTV:n Big Brother sijalle 20 muiden ohjelmien ollessa TV1:n ja TV2:n urheilu- ja uutisohjelmia. Edellisellä viikolla MTV3:n 45 minuuttia ja Kymmenen Uutiset saivat sijat 18. ja 19., TV2:n lähetys Kalevan kisoista sijan 17, muiden sijoitusten mennessä Miss Marplea lukuun ottamatta TV1:n uutisille ja urheilulle tasatilanteella 8-8. Ja kuinka vehreän punaisia ja ”tiedostavia” nuo julkisen sektorin turvatussa työsuhteessa maailmaa parantavat YLE:n TV-toimittajaälyköt ovatkaan? Kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, minkä tyyppisistä aiheista tehdään pidemmät ”uutisjutut”. Suosiossa ovat mm. tasa-arvoon, vihreyteen, omaehtoiseen ja katu-uskottavaan taiteellisuuteen sekä markkinatalouden kauhisteluun liittyvät jutut. Kolmantena merkittävänä syynä kokoomuksen vastaisille tuntemuksille on uskalluksen puute. Ei uskalleta luottaa omaan järkeen, vaan mennään virran mukana. Kokoomuslaiset totuudet eivät kuitenkaan ole monimutkaisia vaan lähes kansanperintöä: ensin työ ja sitten huvi; raha on ansaittava, ennen kuin sen voi kuluttaa; mikä laulaen (tai politiikkaa puhumalla) tulee, se viheltäen menee; velka on veli otettaessa, mutta velipuoli maksettaessa; sivistyksessä on pienen kansan ainoa turva jne. Kateutta ja itsensä vähättelyä ei voi myöskään sulkea pois, sillä harva suomalainen haluaa identifioitua kokoomuslaisiin menestyjiin. Sanon kuitenkin Teille kaikille epäilijöille: Kokoomuksen pyrkimyksenä on parempi Suomi mahdollisimman monille suomalaisille. Tämän ymmärtäminen on suomalaisena ollut silmät avaava kokemus.

26.8.2012 10:25 Esimerkki julkisen sektorin ja oppilashuollon tehottomuudesta

Heikki Kolehmainen Kotimaa julkinen sektori koulu masennus syrjäytymisen estäminen tehottomuus ilmoita asiaton viesti Kahden edellisen blogikirjoitukseni kommenteissa on kyseenalaistettu sekä julkisen sektorin tehottomuus että kritiikkini koulun kuraattorien ja terapeuttien kykyyn reagoida ajoissa ongelmiin. Oheinen mielipidekirjoitus tämän päivän Helsingin Sanomien Mielipide -osiosta kertoo raadollisesti, kuinka vakavasta ongelmasta on kyse. Pyydän anteeksi kirjoittajalta ja Helsingin Sanomilta luvatonta lainaustani. Toivon lisäjulkisuuden johtavan parempiin käytäntöihin ja avoimuuteen uusia toimintatapoja kohtaan julkisella sektorilla. Tulokset puhukoon toimien tehokuuden puolesta mieluummin kuin teoriat tai toimijoiden arvoasemat. Psyykkisesti sairastunut lapsi ei voi odottaa avun saantia "Jos tarvitaan suuri joukko ihmisiä perehtymään lapsen tilanteeseen, kokoontumaan palavereihin ja suunnittelemaan hoitoa, lapsi tai nuori jää oman onnensa nojaan." Ter­vey­den ja hy­vin­voin­nin lai­tok­sen las­ten­psy­kiat­ri ja tut­ki­mus­pro­fes­so­ri Tyt­ti So­lan­taus kir­joit­ti (HS Mie­li­pi­de 14. 8.) las­ten ja nuor­ten psy­kiat­ri­ses­ta hoi­dos­ta. Kaik­ki oli hy­vää ja kau­nis­ta, kun­nes So­lan­taus kir­joit­ti, et­tä lap­sen sai­ras­tues­sa psyyk­ki­ses­ti hoi­to­suun­ni­tel­maa laa­ti­mas­sa pi­täi­si ol­la iso jouk­ko ih­mi­siä. Hä­nen mu­kaan­sa hoi­to­suun­ni­tel­ma tu­li­si teh­dä yh­teis­työs­sä tär­kei­den, nuo­ren elä­män­pii­riin kuu­lu­vien ih­mis­ten kans­sa niin, et­tä he si­tou­tui­si­vat toi­mi­maan yh­des­sä so­vi­tul­la ta­val­la, ja ti­lan­net­ta seu­rat­tai­siin. Näin myös jaet­tai­siin vas­tuu­ta. KO­KO AJA­TUS on uto­pis­ti­nen ja elä­mäl­le vie­ras. Kun lap­si tai nuo­ri sai­ras­tuu psyyk­ki­ses­ti, hä­nen ai­kan­sa on he­ti. Mi­tä no­peam­min apua saa­daan, si­tä pa­rem­min voi­daan saa­da tu­lok­sia. Jos tar­vi­taan suu­ri jouk­ko ih­mi­siä pe­reh­ty­mään lap­sen ti­lan­tee­seen, kon­sul­toi­maan toi­nen toi­siaan, ko­koon­tu­maan pa­la­ve­rei­hin ja suun­nit­te­le­maan hoi­toa, lap­si tai nuo­ri jää oman on­nen­sa no­jaan. Hän on si­vu­seik­ka kai­ken tou­hua­mi­sen kes­kel­lä. Ai­ka­tau­lut ve­ny­vät hel­pos­ti viik­ko­ja sa­mal­la, kun hoi­toon pää­sy vii­väs­tyy kai­ken laa­ja-alai­suu­den ku­ri­muk­ses­sa. Lap­sen tar­vit­se­mat re­surs­sit me­ne­vät ai­van muu­hun kuin it­se lap­seen. LAP­SE­NI sai­ras­tui ma­sen­nuk­seen 11-vuo­tiaa­na. Mi­kään ta­ho ei luon­nol­li­ses­ti ol­lut val­mis­ta­nut mi­nua sii­hen. Oli­sin tar­vin­nut se­kä krii­si­apua it­sel­le­ni et­tä no­peaa apua lap­sel­le­ni. Sen si­jaan is­tuin huol­to­ryh­mäs­sä ven­to­vie­rai­den ih­mis­ten kans­sa tai so­siaa­li­toi­men kool­le­kut­su­mas­sa pa­la­ve­ris­sa. Ta­pa­sin he­ti alus­sa pa­ri­kym­men­tä ih­mis­tä, joi­den kaik­kien kans­sa käy­tiin lä­pi per­heen ja lap­sen ti­lan­net­ta. Ku­kaan heis­tä ei ta­van­nut las­ta it­seään. Erää­seen ko­kouk­seen vein lap­sen va­lo­ku­van, jot­ta läs­nä­oli­jat tie­täi­si­vät, mil­tä koh­de näyt­tää. Kes­ti lä­hes kol­me kuu­kaut­ta en­nen en­sim­mäis­tä lap­sel­le suun­nat­tua psy­ko­lo­gin ai­kaa. Pa­la­ve­rei­hin riit­ti ai­kaa, mut­ta ei lap­sel­le. Seit­se­män kuu­kaut­ta sai­rau­den puh­kea­mi­sen jäl­keen lap­se­ni sai lä­het­teen sai­raa­laan, sin­ne hän pää­si vii­si kuu­kaut­ta myö­hem­min. Hoi­to kes­ti vii­si kuu­kaut­ta. Ar­vauk­sek­si jää, oli­si­ko ol­lut toi­nen tie. En ole kos­kaan las­ke­nut, kuin­ka mo­nes­sa ko­kouk­ses­sa olen is­tu­nut, ja kuin­ka mo­nel­le ih­mi­sel­le olen alus­ta al­kaen se­lit­tä­nyt asioi­ta, kuin­ka mon­ta ker­taa olen it­se jou­tu­nut jo­pa koor­di­noi­maan ko­koon­tu­mi­set. Mil­lään ta­hol­la ei ol­lut koor­di­noin­ti­vas­tuu­ta lap­se­ni hoi­dos­ta, kos­ka jo­kai­nen osa­sek­to­ri tar­kas­te­li ti­lan­net­tam­me omas­ta nä­kö­kul­mas­taan. Pa­la­ve­reis­sa käy­te­tyt ih­mis­ten yh­teen­las­ke­tut työ­tun­nit ovat usei­ta kym­me­niä, omat me­ne­te­tyt työ­tun­nit sa­to­ja. Myös nii­den ih­mis­ten lu­ku­mää­rä, joi­den kans­sa olen jou­tu­nut te­ke­mi­siin, on kii­tet­tä­vä. Kaik­ki ei­vät ai­na edes tien­neet, mik­si hei­dät oli pyy­det­ty pai­kal­le, ku­ten kou­lu­ku­raat­to­ri, jo­ka ky­syi, mik­si oli kut­sut­tu lap­sen hoi­to­pa­la­ve­riin. By­ro­kra­tia lap­sen psyyk­ki­sen sai­ras­tu­mi­sen ym­pä­ril­lä on liian ras­kas. Pyö­rä pyö­rii niin hi­taas­ti, et­tä eri­kois­sai­raan­hoi­don tar­ve kas­vaa ja pa­ra­ne­mi­nen hi­das­tuu, kos­ka sai­raus eh­tii sy­ve­tä, kun psy­ko­lo­git et­si­vät ai­kaa ka­len­te­ris­taan laa­ja-alai­sel­le toi­min­nal­le. Ajan ku­lues­sa myös van­hem­mat uu­pu­vat. KO­KE­MA­NI pe­rus­teel­la us­kon, et­tä täy­tyi­si ke­hit­tää mah­dol­li­sim­man yk­sin­ker­tai­nen toi­min­ta­ta­pa las­ten ja nuor­ten aut­ta­mi­sek­si he­ti psyyk­ki­sen sai­rau­den puh­jet­tua. Vaik­ka ko­ke­mus on hen­ki­lö­koh­tai­nen, olen var­ma, et­tä mo­ni muu on käy­nyt lä­pi sa­man mas­sii­vi­sen tur­hau­tu­mi­sen. Psy­ko­lo­gien ja psy­kiat­ris­ten sai­raan­hoi­ta­jien täy­tyi­si us­kal­tau­tua ulos kir­joi­tus­pöy­tien­sä ja ko­kous­ka­len­te­rei­den­sa ta­kaa töi­hin ken­täl­le, jos nuo­ri ei suos­tu tu­le­maan toi­mis­tol­le as­ti. Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa tänään 26.8.2012 nimimerkillä: Lohkosektorit kohtaavat vain paperilla

24.8.2012 09:05 Tehoton julkinen sektori syö duunarin ostovoimaa

Heikki Kolehmainen Kotimaa ammattiyhdistysliike EVA julkinen sektori tuottavuus vasemmisto 23 kommenttia ilmoita asiaton viesti Julkisen sektorin tehostaminen ja tuottavuuden parantaminen on lähitulevaisuudessa välttämätöntä, koska palveluiden tarve kasvaa, hoidot kallistuvat, maksajat vähenevät eikä riittävästä talouskasvusta yhtälön ratkaisemiseksi ole merkkejä. Ennemmin tai myöhemmin tulevat sukupolvetkin kieltäytyvät ottamasta lisääntyvää velkataakka niskoilleen. Toisin sanoen: Kukaan ei voi luvata, että Suomella on nykyisillä rakenteilla varaa lunastaa antamansa hyvinvointipalvelulupaukset tulevaisuudessa. Ei ole eikä tule otollisempaa ajankohtaa tehostaa julkista sektoria kuin nyt suuret ikäluokkien siirtyessä vielä hyväkuntoisina eläkkeelle. Palveluiden tarve räjähtää käsiin, vaikka huoltosuhde jo heikkeneekin, vasta 10 – 15 vuoden kuluttua, mutta silloin on myöhäistä toimia, koska muutos vie aikaa uusien toimintamallien nivoutuessa pikkuhiljaa toisiinsa. Muutos on demokratiassa ja koko maan laajuisessa mittakaavassa aina hidas – usein onneksi. Jos emme reagoi nyt, olemme tulevaisuudessa tilanteessa, jossa liian raskasta koneistoa hoidetaan riittämättömin henkilöstöresurssein tai sitten palveluita leikataan paniikissa ja pakon edessä. Siinä tilanteessa mietitään, ketä kannattaa hoitaa, eikä enää väännetä kättä tarvitaanko 0,7 hoitajaa vai riittääkö riittävän hyvä hoitaja useammalle. Tulisi muistaa, että julkinen sektori on nollasummapeliä, jossa tuhlailu yhdessä kohteessa on poissa muualta. On hyvin vaikeaa laittaa tärkeysjärjestykseen vanhustenhoitoa, neuvolapalveluita ja luokkakokoa. Tulisi myös havahtua siihen, että sekä palkansaajan että eläkeläisen ostovoima on kiinni julkisten palveluiden tehokkuudesta eli mitä tehokkaampi julkinen sektori, sitä pienempi veroprosentti ja sitä suurempi ostovoima. Julkisen talouden ulkopuolella oleva raha – yhteinen ostovoimamme – kulkee taloudessa yritysten kautta, joista osa käydessään ulkomaankauppaa tuottaa valuuttatuloja eli kasvattaa jaettavaa kakkua. Tämän lisäksi julkisen sektorin tehokkuus luo säästöjä, jolloin jakovara kansaneläkkeisiin, lapsilisiin, toimeentulotukiin jne. kasvaa. Perinteisesti kuitenkin sekä SDP että ammattiyhdistysliike ovat vastustaneet järjestelmällisesti kaikkia yrityksiä luoda julkiselle sektorille kilpailua ja sen mukanaan tuomaa tehostumiskehitystä pelottelemalla palveluiden tarvitsijoita ryöstökapitalismilla. ”Riiston” kohteeksi joutuminen on kuitenkin helposti estettävissä julkisen tai yksityisen sektorin neuvontapalvelulla, joka ohjaisi ja auttaisi palveluiden valinnassa ja kilpailutuksessa. Riistettynä olisikin palvelutuottaja kuntalaisen äänestäessä jaloillaan huonoa palvelua saadessaan. Huono yrittäjä poistuu markkinoilta, mutta työntekijät päätyvät kyvykkäämmän toimijan palvelukseen ja on turha väittää, että hyvää palvelua saisi aikaiseksi kohtelemalla kaltoin työvoimaansa. En kuitenkaan oikein usko, että vasemmistolla ja ammattiyhdistysliikkeellä on tässä asiassa duunarin etu mielessään. Epäilenpä jopa, että niiden haluttomuus avata julkista sektoria kilpailulle perustuu ainakin osittain pelkoon kannatuksen ja jäsenmaksujen menettämisestä osan julkisesta muuttuessa yksityiseksi. Ei sovi myöskään unohtaa, että julkisella sektorilla yli 400 000 äänestäjää ja heistä neljä viidestä kuuluu ammattiliittoon eli poikkeuksellisen moni. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tiistaina ilmestynyt raportti ”Palvelut auki” pyrkii avaamaan keskustelua toimivasta ja kehittymiseen kannustavasta julkisen palvelun rakenteesta, jossa julkinen raha kulkisi asiakkaan mukana hänen kannaltaan parhaalle toimijalle, olkoonpa tämä toimija sitten julkinen, yksityinen tai ns. kolmatta sektoria – tai kaikkien kolmen yhdistelmä, jossa kukin taho tukisi toiminnallisesti toistaan. Eräs nimeltä mainitsematon taho yritti ampua raportin alas heti tuoreeltaan: ”Kannattaa kuitenkin muistaa, että pamfletit ja selvitykset ovat näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta aina viime kädessä taustavoimiensa asialla.” Samoin ovat niitä alas ampuvat, sanon minä.

16.8.2012 20:09 Pitäisikö oppilaiden sijaan tukeakin opettajia?

Heikki Kolehmainen Kotimaa kilpailukyky motivaatio opetus tukeminen 13 kommenttia ilmoita asiaton viesti Olen alkanut epäillä kuraattorien ja terapeuttien mahdollisuuksia tukea koululaisia on sitten kyse syrjäytymisen estämisestä tai osaamispotentiaalin hyödyntämisestä. Ammattiapuhan astuu kuvaan vasta, kun ongelmia on jo syntynyt ja ne ovat muuttuneet hallitsemattomiksi. Eikö olisi parempi ehkäistä kuin korjata? Tietenkin meidän tulee tukea perheitä, mutta tiedämme myös vallan hyvin, kuinka vaikeaa päihde­ongelmiin, masennukseen, narsistiseen tai väkivaltaiseen käytökseen on saada muutosta – pitäisi olla läsnä 24/7 saadakseen edes selville, mistä kenkä puristaa eikä kaikkia voida auttaa edes vuosien terapialla. Opettajat ovat keskeisessä asemassa, kun puhutaan yksilön menestyksestä – kannustavan äidin ja esimerkin antaneen sedän lisäksi. Lukuisat menestyjät kertovat koulu- tai opiskeluaikaisista opettajistaan, joita ilman he eivät olisi saavuttaneet asemaansa ja osaamistaan. Yhtä lukuisia ovat ne kertomukset, joiden mukaan on nipin napin pelastuttu joutumasta harhapoluille, väärään seuraan tai suorastaan deekikselle, kuin myös kertomukset noususta pohjalta tasapainoiseen aikuisuuteen. Yleensä myös tiedetään, kenen ansiota täpärä pelastuminen oli. Mielestäni opettajilla on paremmat mahdollisuudet olla tuo pelastava enkeli kuin tarvittaessa kuvaan astuvalla sosiaalitoimen edustajalla, koska, kuten jokainen kasvattaja tietää, optimaalisin hetki toimia on välittömästi ongelman ilmannuttua. Opettajan toimet eivät myöskään kohdistu yksilöön vaan ongelmatilanteeseen, jonka ratkaisuun saadaan mukaan koko yhteisö – opettaja itse osana sitä. Hän on nähnyt tilanteen kehittyvän, hän tuntee taustat ja hän myös seuraa, kuinka jatkossa toimitaan. Mutta kuinka saamme opettajista näitä ihmeitä tekeviä moniosaajia, kun toisaalta tiedämme, että sekä oppilaat että heidän vanhempansa ovat yhä vaikeammin ”hallittavissa”? Miten saisimme opettajien karisman, kykyjen ja käytettävissä olevien keinojen riittämään tähän mahdottomalta tuntuvaan tehtävään? Vastausta tulee hakea luokkahuoneista eikä tutkijankammioista. Ensinnäkin opettajien onnistumista on voitava mitata. On selvitettävä, kenen oppilaat pääsevät opiskelemaan ja kenen päätyvät kortistoon. Eihän toki oppilaiden menestys tai syrjäytyminen ole opettajan ansiota tai syytä, mutta jos emme saa yksilöityä opettajia, emme myöskään löydä parhaita ”tyyppejä” ja käytäntöjä. Jos pidät tätä epäreiluna ja leimaavana, miettipä, haluaisitko omille lapsillesi innostusta, luontaista uteliaisuutta ja menestystä ruokkivan opettajan? Toiseksi opettajilla itsellään pitää olla hyvä olla, jotta he voivat auttaa jälkikasvuamme. Tämä pätee kaikkeen ja kaikkialla – yksikään organisaatio ei voi menestyä korkeaa ammattitaitoa vaativalla alalla ilman työntekijöiden hyvinvointia. Opettajia pitää tukea 24/7, koska muuten monet heistä eivät nykyoloissa jaksa. Opettajien on saatava apua heti ja kaikissa tilanteissa joko kollegoiltaan tai ulkopuolisilta, koska heidän menestyksensä tehtävässään loppujen lopuksi tuo kaiken sen hyvän, mitä haluamme itsellemme ja lapsillemme: kilpailukyvyn avoimessa, globalisoituneessa maailmassa sekä sen mukanaan tuoman hyvinvointivaltion kestävän rahoituspohjan. Jäisipä resursseja päästöjen kuriin saamiseenkin. Kolmanneksi toivon, että keskusteluun keinoista osallistuvat kaikki – koko valtakunta – ja pidetään mielessä, että kyseessä on Suomen tulevaisuus, joka pitää tehdä nyt eli nykyisillä resursseilla suunnitelmallisesti, järkevästi ja kestävästi – ja ai niin – kannustavasti eli suoriutumista jatkuvasti parantaen.

13.8.2012 07:39 Länsimaiden ihmisiltä suunta on jo hukassa

Heikki Kolehmainen Kotimaa kilpailukyky koulutus osaaminen suunta turvallisuus 13 kommenttia ilmoita asiaton viesti Toi­mi­tus­pääl­lik­kö Reet­ta Rä­ty kir­joit­ti (HS Ko­lum­ni 12. 8.) kii­na­lais­lap­sis­ta, jot­ka lä­he­te­tään tai jä­te­tään maa­seu­dul­la asu­vien su­ku­lais­ten hoi­toon, ei­vät­kä he usein näe bio­lo­gi­sia van­hem­piaan kuin muu­ta­man ker­ran vuo­des­sa. Kir­joi­tuk­ses­saan Rä­ty häm­mäs­te­li, kuin­ka van­hem­mat ei­vät syy­tä ti­lan­tees­ta ke­tään, vaan pi­tä­vät ti­lan­net­ta oi­keu­tet­tu­na luon­non­la­ki­na. Oli­si­ko­han syy­nä se, et­tei lap­sia aiem­man ta­van mu­kaan tar­vit­se enää sii­nä mää­rin lä­het­tää kau­pun­kien pi­meil­le (or­ja)­työ­mark­ki­noil­le, vaan ai­kui­sil­le on ta­lous­kas­vun an­sios­ta tar­jol­la oi­keaa työ­tä? Rä­ty kir­joit­ti, et­tä mo­net kii­na­lai­set ovat elä­mään­sä tyy­ty­väi­siä, kos­ka sil­lä on suun­ta, mut­ta huo­maut­taa suun­nan ole­van ma­te­ria­lis­ti­nen, esi­mer­kik­si uu­si jää­kaap­pi. Meil­tä län­si­maa­laisil­ta suun­ta tun­tuu ka­don­neen suu­rim­mal­ta osal­ta. Maail­man suun­ta on koh­ti ko­vem­paa kil­pai­lua raa­ka-ai­neis­ta, työs­tä ja osaa­mi­ses­ta, em­me­kä me voi tä­tä suun­taa muut­taa. Voim­me kui­ten­kin kes­kit­tyä kek­si­mään kei­no­ja, joil­la pär­jääm­me täs­sä kil­pai­lus­sa niil­lä hen­ki­sil­lä ja fyy­si­sil­lä re­surs­seil­la, jot­ka meil­lä on käy­tös­säm­me. Mei­dän tu­lee jär­jes­tel­mäl­li­ses­ti teh­dä it­ses­täm­me pa­rem­pia kan­nus­ta­mal­la ris­ki­not­toon, kou­lut­ta­mal­la it­seäm­me tai­ta­vam­mik­si ja et­si­mäl­lä sääs­tö­koh­tei­ta. Mei­dän on myös pa­ran­net­ta­va ky­kyäm­me sie­tää ra­jo­jem­me yli vää­jää­mät­tä hii­pi­vää epä­var­muut­ta, jol­ta muu­rien ra­ken­ta­mi­nen ei mei­tä pe­las­ta. Tar­vit­sem­me kan­sal­li­sen pro­jek­tin, jos­sa ke­tään ei jä­te­tä, kaik­ki te­ke­vät par­haan­sa ja täs­sä on­nis­tu­mi­ses­ta pal­ki­taan. Laa­je­ne­van ra­han kyl­vä­mi­sen si­jaan var­sin­kin nuo­ri­sol­lem­me on löy­det­tä­vä hei­dän tu­le­vai­suu­ten­sa kan­nal­ta par­haat käy­tän­nöt se­kä kan­nus­taa näi­den käy­tän­tö­jen käyt­töön­ot­toon ja ke­hit­tä­mi­seen. Kun ra­ken­teet tä­hän on luo­tu, on jo pal­jon hel­pom­pi hen­git­tää sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä kil­pa­juok­su ei lo­pu iki­nä, kos­ka sii­nä vai­hees­sa meil­lä­kin on suun­ta: pa­rem­pi ja tur­val­li­sem­pi maail­ma lap­sil­lem­me. Kirjoitus on julkaistu tänään 13.8.2012 Helsingin Sanomien Mielipide -osiossa.

9.8.2012 18:41 Suomalaisesta mentaliteetista

Heikki Kolehmainen ilmoita asiaton viesti Aiheeni on tällä kertaa vaikea. Väitteeni ovat arvauksia ja tuntemuksia ns. suomalaisesta mentaliteetista ja yhteiskunnallisesta ”ilmastosta”, jossa kukaan ei saa kohota korkeammalle kuin toinen. Me maksamme veromme, meitä haukutaan EU:n mallioppilaiksi, me avaamme sanaisen arkkumme ja uhoamme vain ollessamme humalassa. Onko tämän käytöksen toinen puoli se, että kukaan ei saa olla erilainen, että me asetumme machiavellimäisen hallitsijan alamaisen asemaan ilman todellista syytä siihen? Siksikö meitä kalvaa jatkuva kateus ja vastemielisyys menestymistä ja rikastumista kohtaan? Alamaisuuteen liittyen Suomessa on vallinnut jo vuosisatojen ajan vahva usko viranomaisten pyyteettömyyteen ja lahjomattomuuteen – aivan kuin he olisivat tavallisista inhimillisistä ”houkutuksista” kuten saamattomuudesta tai oman edun tavoittelusta vapaita. Venäläiset ja ruotsalaiset viranhaltijat toki olivat konnia mutta eivät Suomen! Tämän historiallisen vieraanvallan läsnäolon takiako suomalaisia edelleen vaivaa pelonsekainen kunnioitus julkisen vallan oikeutusta ja erehtymättömyyttä kohtaan, on sitten kyse poliisista, terveydenhuollosta tai yleisradiotoiminnasta. Tähän on historiallinen selitys. Sekä tsaarin Venäjä että Ruotsi-Suomi olivat vahvan keskusvallan tyyssijoita, joissa edes omistava aateli ei keskieurooppalaiseen ja angloamerikkalaiseen tapaan kyennyt haastamaan keskusvaltaa – venäläisen kirjallisuuden arkkityyppejä ovat mielivaltaiset viranomaiset ja voimaton kansalainen. Molemmat valtakunnat olivat harvaan asuttuina helppo alistaa tai toisin sanoen, niissä oli vaikea synnyttää status quo:ta horjuttavaa talonpoikais-, ylimystö- tai pajarikapinaa. Dosentti Arto Luukkasen mukaan valtasuhteita keskusvallan hyväksi muokkasi lisäksi se, että keskieurooppalainen läänityslaitos erosi Ruotsi-Suomen ja Venäjän vastaavista hallintojärjestelmistä. Kun Keski-Euroopassa ja Brittein saarilla heikko kuningas (keskusvalta) oli riippuvainen vahvoista ruhtinaista, niin Ruotsi-Suomessa ja Venäjällä keskusvallan valta oli riippumattomampaa ja absoluuttisempaa. Tämä eurooppalainen aatelin ”itsenäisyys” ja hallitsijan riippuvuus olivat keskeisessä asemassa, kun teollinen vallankumous teki itsenäisestä aatelista itsenäisiä tehtailijoita ja yrittäjiä aatelin perinteisten maanviljelystulojen hiipuessa. Suomessa vastaavaa kehitystä ei voinut tapahtua, vaan teollistajat olivat usein alun perin saksalaisia tai englantilaisia kauppias- ja porvarissukuja ja maata viljelivät itsenäiset talonpojat. Suomi itsenäistyi suoraan tsaarin absoluuttisen vallan ikeestä ja, koska olimme vähällä joutua uudestaan absoluuttisen vallan alle jo yhtä sukupolvea myöhemmin, leimasi sodan jälkeistä aikaa Suomen keskusvallan pelko, että suomalaiset ymmärtämättömyyttään suututtavat absoluuttisen neuvostovallan. Tässä tilanteessa suomalaiset ”hyvinä alamaisina” kielsivät itseltään ilmaisun vapauden, jotta itänaapurin ei sitä tarvitsisi tehdä. Kun tähän suomalaiseen ”hyvän alamaisen mentaliteettiin” yrittää istuttaa ymmärrystä yrittäjyyttä kohtaan, huomaa, ettei yritysten asemaa hyvinvointimme rahoittajana ja ainoana lisäarvoa tuttavana työpaikkojen luojana ymmärretä – kokoomuslainen pääministerikin sanoi muutama vuosi sitten, että markkinatalous eli yritystoiminta on VAIN keino eikä arvo kuten muualla Euroopassa. Hyvinvointimme taivaanranta on täynnä synkkiä pilviä, mutta harvassa ovat ne nykyisen keskusvallan äänet, jotka puhuisivat yrittämisen edellytyksistä tai kannusteista, koulutuksen soveltumisesta yritysten tarpeisiin, johtamistaitojen tärkeydestä työhyvinvoinnin ja tuottavuuden kasvun avaimina tai kansainvälisyyden ja suvaitsevaisuuden taloudellisesta (lue: työpaikkoja luovasta) ulottuvuudesta. Ja tätä ymmärtämättömyyden piirileikkiä ruokkii sekä yksityinen että ns. julkisen palvelun media, jotka ”myyvät” sitä, mitä kansa haluaa ja kansa ostaa sitä, mitä sille julkisena keskusteluna myydään – koska muusta ei ole tietoa tai edes perimätietoa.

2.8.2012 09:46 Kirja, joka toivottavasti muutti minua

Heikki Kolehmainen neurotieteet sosiaalinen äly 6 kommenttia ilmoita asiaton viesti Luin juuri kirjan, jonka toivon muuttavan sekä suhdettani että suhtautumistani muihin ihmisiin loppuelämäkseni. Kirja todistaa viimeisimpään aivotutkimukseen ja huippunsa vietyjen koejärjestelyjen avulla, kuinka me ihmiset tarvitsemme empaattisia, sosiaalisia kontakteja voidaksemme hyvin. Tämä tarve ei ole filosofinen tai aatteellisesti oikea, vaan erottamaton osa fysiologista minäämme. Kirja kertoo, kuinka saamme jatkuvasti meitä ympäröiviltä ihmisiltä huomaamattomia viestejä, jotka muokkaavat meitä ja suhtautumistamme muihin ihmisiin, vaikka emme sitä itse tiedostakaan eli me kommunikoimme sanattomasti kokoajan itse sitä kuitenkaan tiedostamatta. Ihmisille ja useille nisäkkäille on evoluution kuluessa kehittynyt tarve myötätuntoiseen aivojen synkroniaan eli positiiviseen virittäytymiseen samalle aaltopituudelle lajitovereiden kanssa – siinä määrin, että henkinen ja fyysinen hyvinvointimme on tästä yhteydestä ja sen laadusta riippuvainen. Kirja perkaa neuronien ja molekyylien välisen vuorovaikutuksen tarkkuudella, mitä meissä sosiaalisen kanssakäymisen aikana tapahtuu ja miksi, käyden ihmiselon läpi äidin ja vauvan välisestä vuorovaikutuksesta siirtyen kasvatukseen, avioliittoon ja saattohoitoon. Kirja ei tyydy vain yksilön hyvinvoinnin ajamiseen, vaan laajentaa useaan otteeseen näkökulman koko yhteiskunnan etuun – sekä taloudelliseen että henkiseen. Yksi kirjan hämmästyttäviä piirteitä on, ettei se missään vaiheessa sorru minkäänlaiseen hempeilevään sosiaalipsykologiseen ”sössötykseen”, vaikka kaltaiseni suomalainen mies saakin kirjan luettuaan heittää romukoppaan liudan perinteikkäitä ja arvossa pitämiään ihmissuhde- ja kasvatuskäsityksiään. Kirjan nimi on Sosiaalinen äly ja sen kirjoittaja, Daniel Goleman, on Harvardissa väitellyt psykologian tohtori. Lähes ainoa asia, jossa Goleman joutuu hieman hakoteille, on kirjan loppupuolella esitetty lääkärikunnan ahneuden arvostelu, vaikka hän vaihtoehtoisia toimintamalleja perustellessaan käyttääkin – viisaasti – myös taloudellisia argumentteja. Vaikka markkinataloutta voidaankin haukkua itsekkääksi ja muiden tarpeita vähätteleväksi, tulisi silti myöntää, ettei koko kirjaa olisi todennäköisesti koskaan kirjoitettu, eikä suurinta osaa siinä esitetystä tieteellisestä aineistosta olisi syntynyt saati julkaistu ilman asiakaslähtöistä markkinataloutta ja taloudellisia kannustimia, vaikka tämä tosiasia saattaa joistakin lukijoista tuntua vaikealta hyväksyä. Kirja ja kirjoittaja ovat amerikkalaisia, koska Eurooppa ei ole (taloudellisesti) riittävän dynaaminen eikä Aasia (aatteellisesti) riittävän vapaa ja ennakkoluuloton sen aikaansaamiseksi. Myös kirjan sisältämä tieteellinen aineistokin on peräisin Yhdysvalloista ja sen yksityisistä yliopistoista – jälleen suomalaiselle ”älymystölle” vaikeasti hyväksyttävissä oleva tosiasia. Toivoisin, että nämä viimeisten kappaleiden huomautukset markkinaehtoisuudesta otettaisiin suomalaisessa ja eurooppalaisessa ”kapitalismin vastaisessa” mediaympäristössä paremmin huomioon, kun taas kirjan empatia- ja ihmisarvokysymyksissä on enemmän puuhaa kokoomuksen ”oman onnen sepillä”, joihin olen itsenikin tähän mennessä laskenut.

17.7.2012 12:54 Tyydyttyneestä rasvasta, tulehduksesta ja lihavuudesta

Heikki Kolehmainen lihavuus tulehdus tyydyttynyt rasva 10 kommenttia ilmoita asiaton viesti Hesarin tämän päiväinen tiedeartikkeli väittää, että lihavilla länsimaalaisilla todettua tulehdusreatiota ei tavata eskimoilla, koska nämä eivät syö tyydyttynyttä eläinrasvaa. Artikkelin väite on siis, että kaikki muut paitsi arktiset rodut syövät väärin! Alla kommenttini artikkeliin. Asiat ovat toki oikein, mutta päätelmä väärä. Tulehdusta säätelevät elimistössä rasvahapot omega-3 ja omega-6, joista omega-3 hillitsee ja omega-6 ylläpitää tulehdusta, joka on välttämätön paranemiselle. Terveessä elimistössä omega-3 pitää tulehduksen "kurissa", jotta tulehdus ei pääse valloilleen. Länsimaisissa tulehdussairauksien kuten syövät, diabetes (metabolinen oireyhtymä), sepelvaltimotauti, reuma jne. syntyä edistää vääristynyt omega-3 ja omega-6 rasvojen suhde eli ylenmääräinen omega-6 rasvahappojen saanti eikä tyydyttynyt rasva. Siksi runsaasti mereneläviä syövät kansat, kuten japanilaiset ja eskimot, ovat viime aikoihin saakka säästyvät suurelta osin näiltä sairauksilta. Omega-6 rasvahappoja saamme sen sijaan siemenperäisistä kasviöljyistä ja viljasta. Koska kyseiset komponentit ovat keskeisiä lihantuotannon rehussa, on lihan rasvaprofiili vääristynyt ja muuttunut epäterveelliseksi. Tämän takia tutkimukset toisensa perään paheksuvat lihan syöntiä, vaikkakin vääristä syistä. Kun väittää, että vilja on osasyy sairauksiimme, muuttuu kerettiläiseksi, koska toiseen vaakakuppiin astuvat nälänhätä, ilmastonmuutos, huoltovarmuus, maatalouspolitiikka ja mittaamattomat taloudelliset intressit - perustuuhan maailman ruokahuolto vehnälle. Siksi kaikki muut selitykset tulehdussairauksille kelpaavat, koska totuus on, Al Goren sanoin, epämiellyttävä. Suosittelen www.tritolonen.fi artikkelia inflamaatiosta.

14.7.2012 12:15 Onhan se mukavaa, kun...

Heikki Kolehmainen eurokriisi ilmoita asiaton viesti Onhan se mukavaa, kun Helsingin Yliopiston eurooppaoikeuden professori on tämän päiväisessä Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan samaa mieltä 11.6.2012 Uudessa Suomessa julkaisemani kirjoituksen kanssa. Alkuperäinen lähteeni on Bagus Philippin kirja Euro eksyksissä, jota suosittelen lämpimästi. Hyvää kesän jatkoa.

25.6.2012 17:05 ”Jokainen organisaatio oppii virheistään vain, jos ne otetaan esille”

Heikki Kolehmainen Kotimaa johtaminen julkinen sektori 2 kommenttia ilmoita asiaton viesti Otsikko on lainattu kokeneen työyhteisöjen kehittäjän, Veli-Pekka Moisalon kirjasta ”Arjen johtaminen – käytännön esimiestyötä (2010)”. Eikö itse asiassa ole käsittämätöntä, että kyseisenlaisia itsestäänselvyyksiä täytyy painottaa esimiesasemassa oleville aikuisille? Miksi valta tekee meistä – tai paremminkin – koska valta tekee joistakuista meistä tietoa panttaavia hölmöjä, täytyisi olla mekanismi ko. ”taudin” välttämiseksi. Jo pitkään on puhuttu pelon sekaisin tuntein x-, y- ja viimeksi z-sukupolven ”kummajaisten” tulosta työmarkkinoille ja kysytty, miten niiden kanssa perinteisissä työyhteisöissä pärjätään? Ilokseni olen todennut markkinoille tulvivan Moisalon kirjan kaltaisia johtamisen ja esimiestyön oppaita, joiden teemana on ymmärtää ihmisen käyttäytymistä ja sen motiiveja, eikä vain kauhistella ”ihmisresurssin” kalleutta ja arvaamattomuutta. Vihdoinkin tähän juhlapuheissa vitsiksi muodostuneeseen hokemaan ”ihmisten tärkeydestä” ruvetaan suhtautumaan asian vaatimalla syvällisyydellä. Näin toimii markkinatalous: Kun ilmenee tarve, syntyy kysyntä, johon markkinat vastaavat. Markkina­impulssin seurauksena yritykset muuttavat toimintatapojaan, niin tuskallista kuin se onkin, koska on pakko. Autoritäärisiin johtamistapoihin tarrautuvat huomaavat parhaiden työntekijöidensä äänestävän jaloillaan, kunnes yrityksen kilpailukyky ja business ovat kadonneet ja edessä on kutistuminen tai konkurssi. Myös työntekijöiden näkökulmasta parempi vaihtoehto selviää. Mutta miten saisimme tämän ”valistuksen ajan” koittamaan julkishallinnossa? Miten saada julkisen sektorin johtajat perehtymään ja omaksumaan motivoivan toimintakulttuurin, kun yksityisenkin sektorin organisaatioita pitää ravistella otsikon kaltaisilla itsestäänselvyyksillä? Kokemani perusteella kyvykkäimmätkään eivät aina ole soveltuvia johtamaan ihmisiä heidän persoonallisuutensa liittyvien epäkohtien takia, vaikka olisivatkin loistavia asiantuntijoita ja osaajia teknologian, lainsäädännön tai vaikkapa logistiikan piirissä – asioiden, joilla ei ole omaa tahtoa tai kehittymistarpeita. Olen jopa sitä mieltä, että osalta johtajista puuttuu edellytykset edes omaksua johtamistaitoja eli he eivät yksinkertaisesti sovi johtamaan ihmisiä, koska vaativan tehtävän edellyttämä nöyryys puuttuu. Uskalletaanko johtamisongelmasta puhua? Onko riski ymmärretty julkisen sektorin johtajavalinnoissa tai edes yrityskentässä laajemmin? Taloustieteissä ja psykologiassa puhutaan kannustimista, jotka ohjaavat ihmisten valintoja ja toimintaa; milloin HR-puolella muunkin kuin palkan osalta? Milloin ja miten ryhdytään kapinaan (olennaisen) tiedon pimittämistä, (rakentavan) keskustelun tyrehdyttämistä ja (hedelmättömän) hierarkkisuuden vaalimista eli oman aseman ja arvovallan haitallista pönkittämistä vastaan? Kuka laatii kriteerit ja jalkauttaa ne johtajavalintoja tekevien pariin, ettei koko organisaatiolta viedä mahdollisuutta mielekkääseen työhön paikallisen ”Putinin” ja häntä hännystelevien ”Medvedevien” alaisuudessa? En muuten usko, että julkisen sektorin työntekijät millään tavalla poikkeavat yksityisen sektorin työntekijöistä, mutta heidän kannustimensa ovat pahasti poskellaan. Pitkässä juoksussa merkityksellinen yhdessä tekeminen ja jopa jatkuva kiire ovat parempia mielenterveydelle kuin jouten olo, jos samalla saadaan aikaan tunne henkilökohtaisesta kehittymisestä, joka avaa houkuttelevia tulevaisuuden näkymiä. Muussa tapauksessa henkilöstö suuntaa potentiaaliaan työn sijaan muualle, mutta aina jonnekin. Jos emme kansakuntana tartu johtamisen laatuhaasteeseen, menetämme valtaisan kasvupotentiaalin hyödyttömään kissanhännänvetoon ja kyräilyyn. Pakolla ja pelolla saadaan aikaan vain minimi ja sekin vain niin kauan, kun ei ilmaannu vaihtoehtoa – ja siinä saralla kiinalaiset päihittävät meidät varmasti. Toimin luottamusmiehenä (KTN) julkisella sektorilla pääkaupunkiseudulla.

11.6.2012 07:45 Ranskan malli vs. Saksan malli

Heikki Kolehmainen EMU EU Ranska Saksa tukipaketit 4 kommenttia ilmoita asiaton viesti Koko ajan käydään kauppaa siitä, millainen EU ja EMU velkakriisistä tulee ulos. Jos EMU pääsee hajoamaan, mitä yritetään tukipaketein estää, suurin poliittinen projekti vuosisatoihin kaatuisi erinäisine ja laaja-alaisine seurannaisvaikutuksineen. Kilpailevien kansallisvaltioden Euroopasta on huonoja kokemuksia varsinkin 1900-luvulta. Suuri kysymys ei ole Espanja tai Italia, vaan Ranska, koska sen tilanne devalvoituvien pesetojen ja liirojen maailmassa muuttuisi nopeasti hyvin hankalaksi. Suomalainen sanonta ”ottaa lusikka kauniisti käteen” istuu huonosti ranskalaisiin. Ja jos Ranskan ja Saksan akseli hajoaa, ei ole enää EMU:a eikä taida olla EU:takaan. Saksa, Suomi ja Hollanti yrittävät tässä tilanteessa saada niin paljon järkeä tulevaan talousliittoon, kuin mahdollista. Näissä neuvottelussa, joita käydään koko ajan taustalla, AAA-maat ovat niskan päällä, vaikka siitä jouduttaisiin maksamaan tukipakettien hinta. Mikään ei tässä maailmassa ole ilmaista. EKP:n Mario Draghi on viime päivinä asettunut voimakkaasti Saksan kannalle eurobondien yhteisvastuuta ja inflatoivaa setelien painamista vastaan eli AAA on EKP:ssäkin niskan päällä. Kurista puhumisella ei ole tarkoitus nitistää kasvua, vaan lopettaa tuhoon vievä rakenteellinen tuhlaaminen ja siihen tukevat helpot ratkaisut. Kun EU:ta rakennettiin, siitä tuli ranskalaisen poliittisen kulttuurin näköinen, koska Saksa oli vielä silloin voitettu vihollisvaltio. Kun Saksa yhdistyi, sanottiin, että euro ja ylivoimaisesta D-markasta luopuminen oli se hinta, jonka Saksa yhdentymisestään maksoi. Nyt on tullut takaisinmaksun aika. Saksan ei tarvitse enää nöyristellä, vaan muun Euroopan on kuunneltava sitä ja sen talousmahtia. Eurooppa tarvitsee enemmän vahvaa Saksaa kuin Saksa Eurooppaa. Tätä tarkoittaa, että Eurooppa kehittyy kriiseistä. On pakko neuvotella ja katsoa Euroopan yhteistä etua oman poliittisen karriäärin sijaan, jos ei halua jäädä historiaan valtionjohtajana, joka tuhosi Euroopan yhdentymisen. Kannattaisi keskustella siitä, millainen EU ja EMU ovat parempia kuin kansallisvaltiot omine valuuttoineen, sekä siitä, mitä kadotetun kilpailukyvyn palauttaminen euroalueelle edellyttää, koska sen takia me tässä kriisissä pohjimmiltamme olemme. Suomella on eurooppalaisilla kentillä nyt käytävässä käden väännössä omaa kokoaan reilusti suurempi painoarvo, josta Suomi ja suomalaiset tulevat hyötymään, jos emme itse heitä kapuloita vaikutusvaltamme rattaisiin lyhytnäköisillä poliittisilla ratkaisuilla.

29.5.2012 17:49 Länsimaissa vastuu on ulkoistettu

Heikki Kolehmainen hyvinvointivaltio joukkosurma väkivaltaviihde vastuu ilmoita asiaton viesti Kaikki meistä eivät kykene vastustamaan AV-viihteen tarjoamaa toimintamallia, jossa ongelmat ratkaistaan väkivallalla. Jokaisella on joskus ollut ”murhanhimoisia” ajatuksia, mutta niistä on normaalisti ylipääsemätön matka vastaaviin tekoihin. Miten käy, jos aktiivisesti ruokkii väkivaltaista käyttäytymisviettiään väkivaltaviihteellä ja sotaleikeillä? Visuaaliset, tietokonepohjaiset ”ampumispelit” kehitettiin aikoinaan armeijan käyttöön, jotta sotilaat saataisiin ampumaan heti tappavasti kohti eikä ensin luontonsa mukaisesti vain haavoittavasti. Jatkuvan harjaantumisen tulokset näimme viimeksi Hyvinkäällä. Toki kannattaa yrittää tehdä ampuma-aseiden hankinta vaikeaksi ja säilytys turvalliseksi, mutta siirrytäänkö silloin vain puukkoihin, rautaputkiin ja räjähteisiin? Kannattaa muistaa, että silmitöntä, ja selittämätöntä väkivaltaa tulee julki – myös selvinpäin tehtyä – lähes kuukausittain ja ero joukkosurmiin on ehkä vain tekninen eli ampuma-aseella voi tappaa ”turvallisen” matkan päästä ja tämän takia ehtii häiriöttä tappaa useamman. Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerma puhuu uudesta rikostyypistä ja Tampereen yliopiston terveydenhuollon hallinnon dosentti Matti Rimpelä syrjäytymisen aiheuttamasta reaktiosta. Mutta eihän kyvyttömyydessä ymmärtää toisille aiheutettua kärsimystä ole mitään uutta eikä yksikään suomalaisista nuorista joukkosurmaajista ollut syrjäytynyt, vaan heillä oli opiskelupaikka ja viimeisimmällä myös ystäviä. Vaikka kaikki ampuivat toisiaan 50-luvulla cowboyna ja intiaaneina heti elokuvien tultua levitykseen ja sodan aikanakin leikittiin sotaa, ei AV-saastetta saatu tuutin täydeltä 24 tuntia vuorokaudessa. Vain altistuksen määrä on uusi tekijä ja ylittää osalla ihmisistä sietokynnyksen. En kuitenkaan väitä, että ratkaisu olisi väkivaltaviihteen, kuula-aseiden ja tinasotilaiden kieltäminen, vaikka en niitä ihailekaan. En ole kieltojen kannalla, koska ne synnyttäisivät pimeät, rikolliset markkinat eikä vaikeasti valvottava kielto lisäisi lainsäädännön kunnioitusta kansalaisten keskuudessa vaan päinvastoin. Ja kaikkeahan täytyy saada kokeilla ja tehdä, koska muuten jää osattomaksi ja maailma on mahdollisuuksien runsaudensarvi niin hyvässä kuin pahassa. Mutta missä on vastuu? Vastuu itsestä ja muista? Kasvaako se määrärahoja lisäämällä? Tarvitaanko psykologisia seulontoja, normitettuja kotioloja ja pilvin pimein lainsäädäntöä ja valvojia? Länsimaisessa ”pahoinvointiyhteiskunnassa” vastuu on ulkoistettu. Mitä tahansa tarvitsemmekaan, huudamme yhteiskuntaa apuun. Samalla olemme muuttuneet irrallisiksi ja yksinäisiksi. Tutkimusten mukaan länsimaissa yhä useampi ilmoittaa läheisimmäksi ihmisekseen ystävän eikä sukulaista ja Euroopassa Suomi johtaa tätä kilpajuoksua juurettomuuteen. Yksin elävien määrä räjähtää käsiin eikä vain yksinäisten vanhusten eliniän pitenemisen seurauksena. Toisaalta tuntuu kuin pyrkisimme sääntöjen, viihteen ja päihteiden avulla vapauteen kaikista itseämme koskevista vaikeista päätöksistä. Tunteita ja fiiliksiä pidetään lämpiminä ja inhimillisinä mutta järkeä ja vastuuta kylmänä ja ikävänä – tai ainakin niistä pitää saada kunnon palkka. Haluamme leijua kaiken kivan keskellä ja etsimme sille helppoa rahoitusta. Onko tämä demokratian ja vapauden kriisi, jossa poliitikot juoksevat yhä hullummiksi käyvien tarpeiden perässä niitä parhaansa mukaan tyydyttäen? Pidän edustuksellista demokratiaa, lakeihin perustuvaa oikeusvaltiota ja julkisen vallan järjestyksen ylläpitoa inhimillisen yhteiskunnan ehtoina, mutta alkaako olla aika vakavoitumiselle muunkin kuin talouden, ympäristön ja ostovoiman kehityksen suhteen. Olisiko henkilökohtaisen vastuun ja valistuksen vuoro sääntelyn, kontrollin ja tukipolitiikan sijaan? Ehkä kaikkia sitoumuksia ei pitäisi voida purkaa vain täyttämällä nettilomake?

25.5.2012 08:32 Yle Uutiset: Suomi organisaatiouudistusten ykkönen EU:ssa

Heikki Kolehmainen Kotimaa johtamistaidot 2 kommenttia ilmoita asiaton viesti Ylen uutinen on tyypillinen esimerkki suomalaisen johtamistaidon surkeasta tilasta. Kun ei muuta osata, ei haluta oppia ja psykologiaa pidetään huuhaana, päädytään tähän. Kuin vakuudeksi Kauppalehti kertoi eilen jättitutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset stressaavat töissä muita enemmän eli työilmapiiri ja toimintatavat ovat huonoja. Lukuisat kommentaattorit kertovat omasta kokemuksestaan, kuinka Ruotsi on Suomea demokraattisempi valtio - ei lainsäädännöltään vaan keskustelukulttuuriltaan. Olemme vuosikymmenen puhuneet naureskellen ruotsalaisesta "diskuteeramisen" kulttuurista työpaikoilla. Yhä useampaa meistä alkaa Suomen "diskuteeramattomuuden" kulttuuri ahdistaa. Meillä on sekä kokoomus että demarit hallituksessa ja sen mukana suuri määrä työelämän osaamista. Pyydän - ryhtymään toimeen. AY-liikekin voisi jättää vastakkainasettelun ja luoda ratkaisumalleja yritysten ja niiden työtekijöiden yhteiseksi parhaaksi. Tästä hyvä esimerkki olivat KT Kuntatyönantajien ja kunta-alan pääsopijajärjestöjen Jukon, Kunta-alan unionin, KTN:n ja TNJ:n yhteiset kunta-alan tuloksellisuusseminaarit kevään kuluessa. Eilinen kirjoitukseni liittyy samaan asiaan.

8.5.2012 13:42 Kuinka paljon hiilihydraatteja syömmekään?

Heikki Kolehmainen evoluutio hiilihydraatit maitorasva rasva ravintosuositukset 4 kommenttia ilmoita asiaton viesti Viime joulun alla voi meinasi loppua ja sen menekkiä paikattiin tuonnilla mm. Virosta ja Ranskasta. Sitten varoiteltiin pääsiäisen tyhjentävän munahyllyt pitkäksi aikaa, eikä tilanne ole vieläkään korjaantunut. Viime lauantaina 5.5.2012 Kauppalehti uutisoi, että sanomalehti Kalevan haastattelemien kauppiaiden mukaan teollisuuden lihantarjonta on lihapulan takia vähentynyt ja vähentänyt kaupan lihavalikoimaa. Helsingin Sanomat uutisoi 4.4.2012 voin kulutuksen kasvaneen viime vuodesta kuudesta kilosta seitsemään kiloon/henkilö, mikä alan toimijoiden ja maalaisjärjenkin mukaan on sekä uskomaton että ennen näkemätön kulutuskäyttäytymisen muutos suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikki nämä muutokset liittyvät enemmän hiilihydraattien korvaamiseen proteiinilla ja rasvalla kuin maku- tai tuotanto-olosuhteiden muutoksiin. Tämä ohje on Teille, joiden sokeriaineenvaihdunta ei toimi enää niin kuin sen pitäisi eli olette jossain elämänne vaiheessa paisuneet kuin pullataikina. Teille muille – ja karppaajillekin muun kuin voin kulutuksen suhteen – parhaat elämän ohjeet ovat antiikin delfoilaisten kolme viisautta: kohtuus kaikessa, tunne itsesi ja takuu, kuten kansalaispalkka tai ”arvalla” saatu omaisuus, on turmioksi. Monet meistä karppaajista, jota olen ollut vuodesta 2008, ovat törmänneet dieetissään vaikeuksiin muutaman energisen ja laihtumisen täyteisen vuoden tai kuukauden jälkeen. Paino ei enää putoa eikä virekään ei ole entisen kaltainen. Olemme lisänneet tai vähentäneet hiilihydraattien ja/tai proteiinin määrää, mutta emme uskalla ryhtyä maitorasvojen kuten voin suurkuluttajiksi, koska vakavasti otettavia maitorasvojen puolustajat, kuten elintarviketieteen professori Kari Salminen, on vain muutamia, mutta sydäninfarktista ja kolesteroliarvojen kohoamisesta varoittavia lukemattomia. Itse olen löytänyt ratkaisun - laihduttuani ensin 15-20 kg - voin (ylen)syönnistä ja sekä proteiinin että hiilihydraatin syönnin rajoittamisesta. Sydänliiton energialaskurin mukaan kokoiseni mies tarvitsee perusaineenvaihduntaansa vähintään 2500 kcal vuorokaudessa. Kun rajoitan proteiinien kulutuksen suositusten mukaiseen 1-1,5 grammaan elokiloa kohti (vajaat 0,5 kg vähärasvaista lihaa, kalaa tai tms.) ja syön vain vihreitä kasviksia, antaa laskutoimitus rasvan tarpeeksi huimat 250g/vrk. Syönkin reilun nokareen voita jokaisen suupalani kanssa. Toisaalta 1.6.2012 ilmestyneen Hesarin mukaan myös kreikkalaisäiti käyttää vuorokaudessa puolikiloa oliiviöljyä nelihenkisen perheensä ravitsemiseen. Toisin sanoen olen kääntänyt suositusten hiilihydraatin ja rasvan määrät ylösalaisin, mikä vastaa paremmin evolutiivista perimäämme, koska perinteisesti tärkeimpien hiilihydraatin lähteidemme perunan ja viljan tarjonta on ollut maan laajuisesti runsasta ja ympärivuotista vasta muutamia vuosisatoja (Jutikkala, Mäkelä-Alitalo: Suomen maatalouden historia osa 1, 2003). Toisaalta runsas hiilihydraatin JA rasvan syönti, josta on kokemuksia vasta vajaalta vuosisadalta, saattaa olla se tappavin yhdistelmä. Muita ”sääntöjä” onnistumiselle ovat: 1) vain kolme kylläisyyden tunteen antavaa ateriaa päivässä eikä välipalo, 2) päivän kolmas ateria viimeistään neljä tuntia ennen nukkumaan menoa, 3) rauhallinen elämänasenne, jotta adrenaliini ja stressihormoni kortisoli, jota erittyy sekä fyysisen että psyykkisen kuormituksen aikana, eivät pääse stimuloimaan glukoosin tuotantoa maksassa, 4) syön vain vihreitä kasviksia pitäen hiilihydraattien saannin alle 20 g/vrk. Näitä sääntöjä kannattaa noudattaa tiukasti, koska tuntemuksemme ovat lievästi ilmaistuna epämiellyttäviä, kun kehomme noin 100 biljoonaa (100 000 000 000 000) solua, jotka saavat energiaa vain joko glukoosista tai rasvahapoista, yrittävät vaihtaa energian lähdettään. Alkoholi sopii sokeriksi palavana dieettiini huonosti ja runsaasti omega-6-rasvahappoja sisältäviin siemenkasviöljyihin en koske, mutta siitä joskus toiste enemmän. Yllä selostettu edellyttää THL:n rasvasuositusten vetämistä vessasta alas. Jos kuolen ennenaikaisesti sydäninfarktiin, kuten ravitsemusauktoriteetit uskovat, toivon kaiken käyvän nopeasti, mutta tuntemusteni perusteella uskon aiemman vähärasvaisen ja runsashiilihydraattisen dieetin olleen paljon suurempi riski terveydelleni kuin nykyinen voin suurkulutukseni. Tämä kirjoitus on maallikon kertomus omista kokemuksistaan. Jokaisen meistä täytyy itse kantaa vastuun siitä, ketä näissä ja muissakin asioissa uskomme – uskommeko Arhinmäkeä vai Wahlroosia vai jotakuta kolmatta, joka ei edes sano, mitä ajattelee. Kannattaa myös pitää mielessä, kuinka vaikeaa, ja joskus vaarallistakin, on myöntää olleensa väärässä ja toiseksi, ettei kansanterveys ole ainoa vaakakupissa oleva asia. Kuinka paljon hiilihydraatteja syömmekään ja miksi niin teemme?

13.5.2012 10:41 Avioliitto on termi, jonka voisi jättää kirkon käyttöön

Heikki Kolehmainen Kotimaa adoptio adoptio-oikeus sukupuolineutraali avioliitto 54 kommenttia ilmoita asiaton viesti Yhdysvaltojen presidentinvaali näyttää kulminoituvan jälleen perikristillisiin kysymyksiin – tällä kertaa homojen oikeuksiin ja aiemmin aborttiin. On pelottavaa ja surullista, että maailman mahtavimman valtion vaikutusvaltaisin henkilö valitaan kyseisin perustein. Pitäisi olla itsestäänselvyys, että kaikkia täysivaltaisia kansalaisia kohdellaan tasavertaisesti riippumatta hänen tekemistään yksityisoikeudellisista sitoumuksista. Mutta, jos haluaa oikeuksia toisen henkilön vallassa ja hallinnassa oleviin varoihin tai toisen synnyttämiin lapsiin, on siitä tehtävä sopimus, joka on juridisesti sitova, kuten avioliittosopimus on. Se kutsutaanko, kahden tai useamman ihmisen välistä sopimusta avioliitoksi, on terminologia kysymys. Kun avioliittotermi kuulostaa suomalaisten enemmistön mielestä joissain tilanteissa kummalliselta ja joidenkin mielestä joskus jopa loukkaavalta, olisi ongelma helppo sivuuttaa antamalla kirkolle yksinoikeus sen perinteeseen (niilläkin on merkitystä, vaikka eivät populäärejä olekaan) kuuluvaan avioliittotermiin. Muita ”elämänkumppanuusliittoja”, joita kirkko ei katso voivansa solmia, voisi kutsua pari- tai monisuhteeksi riippuen kokonaisuuksien henkilömäärästä. Kaikkien sopimuspohjaisten elämänkumppanuusliittojen juridisten velvoitteiden tulisi olla yhtenevät ja, jos ei todistettavaa sopimusta ole, ei ole myöskään liittoa. Suuri kysymys on lapset. Mielestäni on esihistoriallista väittää, että vanhempien välillä syntyisi sopimus seksin harrastamisen seurauksena, koska päätös lapsen pitämisestä liittyy äidin kiistattomaan oikeuteen päättää omasta ruumistaan eli päätöksen lapsesta tekee äiti. Tämä ei tarkoita, että siittäjällä ei olisi velvoitteita alulle panemaansa elämää kohtaan, vaan sitä, että aikuisten välille ei synny yllä tarkoitetun kaltaista liittosopimusta lapsen kautta, vaan heille syntyy ainoastaan tasamääräinen vastuu lapsen hyvinvoinnista, jollei toisin sovita. Riitatilanteissa isän vanhemmuuden todistustaakka jää äidille. Myöskään adoptio-oikeutta ei voida määrittää sopimuksen osapuolten seksuaalisen suuntautumisen tai heidän sukupuolensa perusteella, vaan adoptio-oikeuden tulee perustua sekä lakiin perustuvaan määrämuotoiseen liittosopimukseen että adoptiovanhempien kykyyn tuottaa lapselle turvallinen ja tasapainoinen kasvuympäristö. Sopimukset eivät voi ”syntyä itsestään” esim. yhteisasumisen perusteella, vaan liittosopimusten muodon ja statuksen tulee perustua lakiin.

22.5.2012 17:38 Peruskouluihin kiintiöt miesopettajille

Heikki Kolehmainen Kotimaa opettajat peruskoulu sukupuolikiintiöt syrjäytyminen 16 kommenttia ilmoita asiaton viesti Opetushallituksen Opettajan verkkopalvelu Edu.fi toteaa: ”tutkimusten mukaan tytöt saavat keskimäärin parempia arvosanoja kuin pojat. Ero on suurin äidinkielen ja kielten kohdalla ja pienin matematiikassa. Samalla on myös havaittu, että tasa-arvo ei toteudu arvostelussa vaan esimerkiksi kieliaineissa poikien heikompaa osaamista kompensoidaan antamalla heille arvosanoja lievemmin perustein kuin tytöille”. Uskon, että tilanne paranisi, mikäli kouluissa olisi tarjolla moniarvoisempi ja laajempi miehisten mallien kirjo. Saattaisi useampi poika kiinnostua telinevoimistelusta, mikrobiologiasta tai ylipäätään lukemisesta, jos aineisto olisi miesopettajan valitsemaa ja tutustumiseen kannustamaa. Poikien kehitykseen ja sen ongelmiin keskittynyt lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kertoo yhdessä kirjoistaan, kuinka ala-asteen oppilaat reagoivat, kun heidän naisopettajansa vaihdettiin mieheen. Tytöt kuulemma kysyivät ”miksi uuden opettajan täytyi kokoajan huutaa”, kun taas pojat hykertelivät tyytyväisyyttään, kun he kerrankin kuulivat, mitä opettaja puhui ja jaksoivat sen takia keskittyä opetukseen”. Pojilta ei toisin sanoen koulussa puutu ainoastaan heitä puhutteleva toiminnan ja ajattelun malli, vaan he myös, ilmeisesti evoluutioon pohjautuen, ”kuulevat huonommin” ja miesopettajat ovat tämän miesten kesken kommunikoidessaan oppineet ja puhuvat kuuluvammin. Pörssiyhtiöihin vaaditaan naiskiintiöitä eduskuntaa ja ammattiyhdistysliikettä myöten, mutta miksi kukaan ei kysy, tarvitsevatko poikalapsemme opintiensä tueksi ja syrjäytymisensä estämiseksi lisää miehiä ja miehisiä roolimalleja? Vaikka mieskiintiöitä ei peruskoulun opettajilla tietääkseni vielä ole, eikä mikään vähempi kuin puolet oikein kelpaa, tulisi perusopetuksen rekrytoinnin päämääränä olla edustava otos kansalaisista heidän sukupuoleensa, ihonväriinsä, uskontoonsa tai ajatusmaailmaansa katsomatta. Ei kyvykkyyttä tulisi valintakriteerinä hylätä, mutta sen mittaamiseen käytettyjen mittarien tulisi olla vapaita arvotuksista. Edustavan otoksen periaate tulisi viedä yksittäisten koulujen tasolle opettajien palkkausta ohjaavana normina. Jos tosissaan etsitään keinoja syrjäytymisen estämiseksi, tässä olisi yksi. Kirjoitus on julkaistu tänään Helsingin Sanomien mielipide-sivulla.

24.5.2012 12:36 Johtaminen ja tuottavuuden parantaminen julkisella sektorilla

Heikki Kolehmainen Kotimaa johtaminen julkinen sektori kannustimet tuottavuus 20 kommenttia ilmoita asiaton viesti Juhana Vartiainen kertoi Hesarissa noin viikko takaperin olleensa mukana, kun Ruotsin virkamiesten palkkoja suhteutettiin heidän tuottavuuteensa. Ennen kuin tähän ryhdytään, kannattaa tarkastella julkisen sektorin palkkajohtajien kannustimia ja asemaa. Julkisen sektorin johtajia voi pitää nykyajan etuoikeutettuna rälssinä, jota ei irtisanomiset uhkaa eikä tulostavoitteet horjuta. Heillä ei turvatun asemansa ja korkeahkon tulotasonsa takia ole juurikaan näyttöihin perustuvaa kysyntää yksityiseltä sektorilta, vaikka julkisen sektorin tuntemukseen perustuvaa kysyntää löytyykin. Johtamistaidot ovat heikoissa kantimissa. Vaikka johtamiskoulutusta annetaankin, ei se mene perille eikä johtamisopeista vapaaehtoisesti kiinnostuta. Ristiriidat työyhteisöissä muuttuvat arvovalta- ja reviirikysymyksiksi eikä niitä osata purkaa. Johdon ei tarvitse motivoida alaisiaan, koska tuloksella eli tuottavuuden parantamisella ei oman turvatun aseman kannalta ole väliä. Ylhäältä annetut tuottavuusohjelmat muuttuvat puuduttaviksi luentomaratoneiksi ja toimenpidelistoiksi, jotka käydään säntillisesti läpi, mutta sen jälkeen unohdetaan ilman käytännön vaikutuksia. Olen kannustavan ja yksilöllisen palkanmaksun ja palkitsemisen kannalla – yksityisellä sektorilla, mutta julkisella sektorilla se johtaa nuoleskelun kulttuuriin. Koska julkisella sektorilla ei ole markkinapainetta, joka pakottaa johdon katsomaan asioita omistajan edun eli kansalaisen näkökulmasta, ei mielistelyyn perustuvilla henkilövalinnoilla ole seuraamuksia, jotka osuisivat omaan nilkkaan. Ainoa keino julkisen sektorin toimintakulttuurin pysyvään muutokseen on pakottaa se simuloimaan markkinataloutta viemällä tuottavuusvaatimus konsernitasolle. Tuottavuuden parannusvaatimus, jonka tulee olla kohtuullinen, mutta pysyvä, on kytkettävä johdon tulotasoon ja turvattuun asemaan kuten asian laita yksityisten toimijoiden tuntemassa todellisuudessa jo on. Tehtävä ei ole helppo eikä se usein onnistu yrityksiltäkään, joiden tuottavuuden kasvun tärkein selittävä tekijä koko 2000-luvun on ollut ns. luova tuho eli heikompien sortuminen kyvykkäämpien jalkoihin. (Tässä kohtaa haluan tarkentaa, etten vastusta työttömyysturvaa, koska konkurssi on harvoin työntekijöiden syy, mutta vastustan kilpailun rajoittamista ja vääriä/puutteellisia kannustimia.) Tuottavuuden parantamisessa on kaksi näkökulmaa: joko sama määrä ja laatu pienemmillä resursseilla tai parempi laatu ja määrä samoilla resursseilla. Huoltosuhteen heiketessä ja taloudellisen epävarmuuden lisääntyessä, on julkisella sektorilla edellinen vaihtoehto houkuttelevampi. Nykyinen keino lisätä julkisen sektorin tuottavuutta on viedä tulostavoitteet lattiatasolle, mutta ilman johdon markkinaehtoisuutta niistä tulee vain keino välineellistää varsinainen johtamistyö. Käytäntö ei kannusta kehittämään toimintatapoja, löytämään yhteisiä päämääriä ja rakentamaan yhteistä tulevaisuutta organisaation koko osaamispotentiaali hyödyntäen. Ylimmälle tasolle asetettu ja koko konsernia koskeva yhteinen tuottavuusvaatimus pakottaa johtoportaan panostamaan toimintatapoihin ja kannustimiin, jotka motivoivat työntekoa, aloitteellisuutta ja jatkuvaa parantamista. Työyhteisön todellinen hyvinvointi näkyy luottamukseen perustuvana tuottavuuden paranemisena kaikkien pannessa parastaan. Demokraattisesti valittujen poliittisten ”valvojien” tehtäväksi jäisi varmistaa, että mitataan asiakkaan näkökulmasta oikeita asioita, että mittausten lähtötaso vastaa todellisuutta ja, että mitattu tuottavuuden parannus on todellista. Kaikki asioita, joita julkishallinnon ”rakenteet” ovat taipuvaisia vääristelemään. Toimin luottamusmiehenä kuntasektorilla pääkaupunkiseudulla.

29.4.2012 Puuttuuko syrjäytyviltä terve, miehinen roolimalli?

Jukka Gustafsson ehdotus oppivelvollisuuden pidentämisestä 18-vuoteen on tyypillinen parannusehdotus, joka näyttää hyvältä, mutta ei pureudu syihin millään tavalla. Usein syrjäytyminen alkaa selvästi näkyä jo 5-6 luokalla, mutta myös päiväkodeista voi löytää ”potentiaalisia” syrjäytyjiä. Rikkinäisten ja päihdeongelmaisten perheiden jo kouluun tullessa enemmän tai vähemmän rikkinäiset lapset, eivät pääse mukaan tekemisen rytmiin eivätkä löydä kouluista samaistumiskohteita eli niitä aikuissuhteita, jotka heiltä kotoaan jo puuttuvat. Osasyytä tähän etsisin koulujen opettajakuntaa tasapäistävästä rekrytoinnista. EVA:n Ilkka Halava ja Mika Pantzar varoittavat oivaltavassa tutkimuksessaan ”Kuluttajakansalaiset tulevat” (2010) yrityksiä ns. ”Kaartin pataljoonan syndroomasta”. Tutkijat kertovat useiden keskisuurten yritysten havahtuneen rekrytointiosastonsa taipumukseen palkata yrityksiin vain ”vanhojen” työntekijöiden kopiota. Olkoon rekrytoinnin tasapäistämisen taustalla sitten huono erilaisuuden sietokyky tai pelkkä ajattelemattomuus, ei näin voi olla opettajakunnassa, koska asiakkaina on koko monimuotoinen suomalaisten lasten joukko. Syrjäytyjien pääryhmä ovat pojat, joilta puuttuu eheä miesmaali sekä kotoa että koulusta, koska suomalaisissa alakouluissa on pulaa miesopettajista. Ylen uutisoinnin (10.8.2010) mukaan perusopetuksessa ja lukioissa opettajista neljännes on miehiä, mutta alakouluissa miesten osuus on tätäkin pienempi. Miesopettajien määrä on myös vähentynyt jatkuvasti, sillä he vaihtavat alaa naisia useammin. Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on huomauttanut, että pojat seuraavat paremmin miehen antamaa opetusta ja, että tähän on evolutiivisia syitä. Hänen mukaansa pojat tutkitusti ”kuulevat” miesäänen paremmin, kun taas tyttöjen mielestä miesopettajat ”huutavat” – luonto on herkistänyt pojat ”ottaamaan” käskyjä miehiltä. Pojat samaistuvat miesopettajiin naisopettajia herkemmin ja saisivat heitä terveen miehisen roolimallin, joka monilta heiltä puuttuu. Opettajakunnan pitäisi kaikin puolin olla heterogeenisempi kuin se on nykyään, mutta miesten puute on selkein epäkohta. Toivoisin kunnilta, ay-liikkeeltä ja opetusministeriöltä yhteisiä ponnistuksia tilanteen korjaamiseksi. Tarkoitus ei missään nimessä ole väheksyä naisopettajien panosta tai kyvykkyyttä, mutta evoluution edessä on nostettava kädet pystyyn eli hyväksyttävä tosiasiat ja ryhdyttävä muutoksen mahdollistaviin toimiin. Mikä voisi olla liian suuri kustannus asiain tilan muuttamiseksi? Maksaisiko tarkennus rekrytointikäytännöissä ja opettajanuran kannustinten säätö itsensä takaisin parempana hyvinvointina ja vähäisempänä syrjäytymisenä? En periaattessa pidä sukupuolikiintiöitä mielekkäinä, mutta voisivatko ne silti olla väliaikainen ensi askel miesopettajien määrän lisäämiseksi muita kelpoisyyskriteerejä tietenkään väheksymättä?

24.4.2012 Tekeekö Yle kiusaa vai mikä talousuutisoinnin yksisilmäisyydessä on takana?

Tänään alkaa Yle Teemalta historioitsija Niall Fergusonin vetämä kuusiosainen sarja Länsimaiden illankoitto. Yrityksistäni huolimatta en löydä ohjelmakaaviosta mitään perusteltua syytä ensimmäisen osan 15min myöhäisemmälle alkamisajalle klo 21.15, kun kaikki muut jaksot alkavat vartin aiemmin eli tasan klo 21.00. Ei voi välttyä ajatukselta, että halutaan tehdä edes vähän kiusaa, etteivät Fergusonin yleisestä ”yleläisestä” näkökulmasta poikkeava historiakäsitys ja liberalistiset talousnäkemykset saisi ansaitsemaansa yleisöä. Vasta viime viikolla vasemmistopopulistinen, Ylen kommentaattorinkin esiintyvä Timo Harakka lyttäsi markkinataloutta puolustavan Fergusonin Hesarissa ilmestyneessä Björn Wahlroosin uuden kirjan kritiikissään: ”nämä englanninkieliset bestsellerit – Fergusonit, Fukuyamat, Kaganit, Kennedyt, Zakariat – vetävät yleensä faktat ja historian suoriksi todistaakseen Yhden Suuren Ideansa.” Harakka ei halua muistaa, että nämä bestsellerit sattuvat olemaan myös maailman arvostetuimpien yliopistojen professoreja. Kritiikki sai Harakan tapauksessa lainausmerkit, koska kyseessä ei ollut kritiikki eikä analyysi, vaan Wahlroosin maailmankuvan täydellisen vastakohdan puolustuspuhe ja kumpikin osapuoli taitaa olla oman (talous)poliittisen yksisilmäisyytensä vanki. Ero on siinä, että Harakkaa ei yksisilmäisyydestä juurikaan mediassa kritisoida – onhan hän toimittaja eli pienessä piirissä liikkuvia ”omia”. Tiedän, että tämä on samaa Matti Apusen aloittamaa taistelua ”punavihreää” mediaa vastaan, mutta Ylen (varsinkin vaikutusvaltaimman eli TV:n uutistoimituksen) ja myös Hesarin rivitoimittajien ylivoima on niin musertava ja tunnen velvollisuudekseni valottaa esimerkillä tätä epäsuhtaa. Talousnobelisti ja New York Timesin maailmankuulu kolumnisti Paul Krugman kuuluu vasemmistolaisine (lue: täystyöllisyyttä verotusta kristämällä ja valtion ohjausta lisäämällä tavoittelevine) painotuksineen Harakan, Ylen ja Hesarin suosikkeihin. Tässä nopea Google-tutkimus asiasta: hakusanat ”talousnobelisti” ja ”yle” tuottavat 5 190 osumaa ja, kun sanojen ”talousnobelisti” ja ”yle” yhteydessä sanat ”krugman”, ”krugmanin” ja ”krugmania” on estetty, saadaan 3 650 osumaa. Tuloksena on siis, että 70% ”yleläisistä talousnobelisteista” on muita kuin Krugmanneja. Hyvä Yle! Alla lisää tasapuolisuuden kannalta hieman ”ikävämpi” tuloksia, joissa Uusi Suomi poikkeaa edukseen eikä ihan vähän: hs + talousnobelisti: 3130 osumaa hs + talousnobelisti, ei krugman: 1460 osumaa (47%) harakka + talousnobelisti: 44 osumaa harakka + talousnobelisti, ei krugman: 25 osumaa(57%) taloussanomat + talousnobelisti: osumaa 2140 taloussanomat + talousnobelisti, ei krugman: 944 osumaa(44%) uusisuomi + talousnobelisti, ei puheenvuoro: 2080 osumaa uusisuomi + talousnobelisti , ei krugman eikä puheenvuoro: 1990 osumaa(96%) eli yksi ainoa talousnobelisti esiintyy suurimmassa osassa Hesariin liittyvistä ”talousnobelisti” -kirjoituksissa, Harakalla reilussa 40%:ssa, mutta Hesarin Taloussanomat tekee pohjat 60 prosenttia lähetelevällä krugmanismillaan. Uuden Suomen uutisoinnin lukemat, joista on siis poistettu Puheenvuoron blogikirjoitukset, ovat aivan eri luokaa kuin edellä mainitut, kun vain alle 5% kirjoituksista on mainittu talousnobelistina nimenomaan Paul Krugman eli yli 96% tapauksista mainittu talousnobelisti on ollut joku muu vuosittain valittavista talousnobelisteista. Eläköön sananvapaus, mutta ennen kaikkea eläköön moniarvoisuus. Tämä toiminee jonkinlaisena alustuksena tänään Yle Teemalla alkavaan historiasarjaan Länsimaiden illankoitto, joka perustuu Oxfordin yliopiston historian ja Harvardin yliopiston taloushistorian professorin Niall Fergusonin viime vuonna suomennettuun kirjaan Sivilisaatio, josta Mikko Majander kirjoitti Hesarin kritiikissään: ”Fergusonia onkin syytetty uuskonservatiivien puolustajaksi ja sanansaattajaksi. Eikä hän vanhana thatcheristina ole viitsinyt juuri peitellä poliittisia sympatioitaan, vaan päinvastoin nauttii liberaalin vasemmiston härnäämisestä.” Kirjallisuuskriitikko Mikko Majanderkin vaikuttaa ehkä hieman yksisilmäiseltä, vai kuinka? Tasapuolinen kirjoittaja käyttäisi thatcherismin, joka on Suomessa kirosana, sijaan sanoja oikeistolainen tai markkinaliberalisti sanan vasemmistolaisen vastapainoja. Miltäköhän demareista tuntuisi, jos heidät yleistettäisiin esim. eeroheinäluomalaisiksi tai erkkituomiojalaisiksi? Toivon nautinnollisia, kriittisiä ja silmiä avaavia katsomiskokemuksia. Kannattaa katsoa ja muistakaa alkamisajan muuttuminen ensi viikolla.

20.4.2012 Pakkoruotsia eli miksi pojat pärjäävät koulussa tyttöjä huonommin

Kävimme työpaikallani kiihkeän keskustelun ruotsin opiskelun pakollisuuden hyödyistä ja haitoista. Huomasin keskustelun kuluessa, että miehet olivat selvästi herkempiä vastustamaan pakkoruotsia kuin naiset. Jos pakkoruotsia vastustavia miehiä haluaisi ”tyypittää” tarkemmin, huomaisi, että vastustajat eivät ole lukijatyyppejä vaan enemmän tekijämiehiä – usein ainakin omasta mielestään ns. tosimiehiä. Taisipa pakkoruotsin vastustaminen olla ”tosimiespuolue” Perussuomalasten vaaliteemakin viime kevään eduskuntavaaleissa ainakin joissain vaalipiireissä. Mitä ilmeisimmin kielten opiskelu ei ole miehille herkkua, mutta väittävät, ettei matematiikkakaan ole sitä suurelle joukolle naisia. Keskimäärin tytöt kuitenkin pärjäävät sekä koulussa että jatko-opinnoissakin poikia paremmin. Syyksi tähän ”epätasa-arvoisuuteen” on ehdotettu mm. poikien murrosiän testosteroniryöppyä, opetuksen tyttöjä suosivia metodeja, tyttöjen nopeampaa ja aikaisempaa kehitystä sekä tyttöjen luontaista kielellistä lahjakkuutta. Opetushallituksen Opettajan verkkopalvelu Edu.fi toteaa vuoden 2004 Koulu – sukupuoli – oppimistulokset -tutkimukseen viitaten: ”tutkimusten mukaan tytöt saavat keskimäärin parempia arvosanoja kuin pojat. Ero on suurin äidinkielen ja kielten kohdalla ja pienin matematiikassa. Samalla on myös havaittu, että tasa-arvo ei toteudu arvostelussa vaan esimerkiksi kieliaineissa poikien heikompaa osaamista kompensoidaan antamalla heille arvosanoja lievemmin perustein kuin tytöille”. Olennaista Opetushallituksen opettajaohjeen mukaan olisi pohtia ”millaisiksi oppijoiksi tyttöjä ja poikia kasvatetaan. Mitä heiltä odotetaan? Mistä heitä palkitaan tai rangaistaan? Voidaan myös kysyä miksi ”tytöt” tyytyvät siihen, etteivät saa huomioita? Tai miten ja miksi ”tytöistä” kasvaa tai kasvatetaan hiljaisia ja ”poikien” taas odotetaankin käyttäytyvän häiritsevästi ja äänekkäästi?”. Ja artikkeli jatkuu: ”Scheininin mukaan ”Poikien häiriökäyttäytymisen vähättely kotona ja koulussa on heille karhunpalvelus – toimintaelokuvien lyhytjännitteinen, väkivalta, äly- ja tai viisausrajoitteinen ja tunneköyhä miesmalli edellyttää vastatoimia ja toisenlaisia kokemuksia elävästä elämästä.” Toisaalta taas ”Tytöille vanhat käsitykset heikommasta matemaattisesta lahjakkuudesta ja naisille sopivista aloista ovat edelleen voimissaan. Yhteiskunnan kannalta tämä tarkoittaa merkittävän osaamispotentiaalin suuntautumista teknisten ja matemaattis-luonnontieteellisten alojen ulkopuolelle”. Viimeinen kappale on ainoa, jossa puhutaan poikien kehityksen kannalta olennaisesta puutteesta eli miesmallista, tosin negatiivisessa sävyssä. Kuitenkin tämä malli on juuri se asia, jota pojat kaipaavat ja tarvitsevat kehittyäkseen sukupuolensa ja kulttuurillisen roolinsa mukaisella tavalla. Toisaalta ollaan huolissaan tyttöjen, mutta ei poikien, osaamispotentiaalin hyödyntämättä jäämisestä. Mutta väitän, että poikien oppimisvaikeuksissa ja Edu.fi:n tekstin takana on enemmän, paljon enemmän, nimittäin itse miehisyyttä että sen ilmenemismuotoja kaventava ja jopa hieman halveksiva (feministinen) näkemys. Pörssiyhtiöihin kyllä vaaditaan naiskiintiöitä eduskuntaa ja ammattiyhdistysliikettä myöten, mutta miksi kukaan ei kysy, tarvitsevatko poikalapsemme miehiä ja miehisiä malleja opintiensä tueksi? Onko Opetushallituksen ihmiskäsitys jämähtänyt 60-lukulaiseen behavioristiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan jokaisesta meistä voidaan muokata muokkaajan mieltymysten mukainen, eikä mitään luontaista eroa esim. tyttöjen ja poikien välillä ole? Takuulla muuten on eikä vain minun, vaan myös asiaintuntijan mm. Jari Sinkkosen, mukaan. Vaikka mieskiintiöitäkään ei peruskouluissa vielä ole, eikä mikään vähempi kuin puolet kelpaa, pitäisi jollain ihmeellä saada vielä varmistettua sekin, ettei miesopettajiksi hakeutuisi vain kasvatustieteitä lukeneita, maripaitaisia ”kiintiöneitejä”, vaan edustava otos kansalaisista heidän sukupuoleensa, ihonväriinsä, uskontoonsa tai ajatusmaailmaansa katsomatta. Tämä periaate tulisi viedä yksittäisten koulujen tasolle rekrytointeja ohjaavana normina. Voisi olla lääkkeeksi syrjäytymisellekin. Tekemistä tässä riittää – arvannen.