26.8.2012 10:25 Esimerkki julkisen sektorin ja oppilashuollon tehottomuudesta

Heikki Kolehmainen Kotimaa julkinen sektori koulu masennus syrjäytymisen estäminen tehottomuus ilmoita asiaton viesti Kahden edellisen blogikirjoitukseni kommenteissa on kyseenalaistettu sekä julkisen sektorin tehottomuus että kritiikkini koulun kuraattorien ja terapeuttien kykyyn reagoida ajoissa ongelmiin. Oheinen mielipidekirjoitus tämän päivän Helsingin Sanomien Mielipide -osiosta kertoo raadollisesti, kuinka vakavasta ongelmasta on kyse. Pyydän anteeksi kirjoittajalta ja Helsingin Sanomilta luvatonta lainaustani. Toivon lisäjulkisuuden johtavan parempiin käytäntöihin ja avoimuuteen uusia toimintatapoja kohtaan julkisella sektorilla. Tulokset puhukoon toimien tehokuuden puolesta mieluummin kuin teoriat tai toimijoiden arvoasemat. Psyykkisesti sairastunut lapsi ei voi odottaa avun saantia "Jos tarvitaan suuri joukko ihmisiä perehtymään lapsen tilanteeseen, kokoontumaan palavereihin ja suunnittelemaan hoitoa, lapsi tai nuori jää oman onnensa nojaan." Ter­vey­den ja hy­vin­voin­nin lai­tok­sen las­ten­psy­kiat­ri ja tut­ki­mus­pro­fes­so­ri Tyt­ti So­lan­taus kir­joit­ti (HS Mie­li­pi­de 14. 8.) las­ten ja nuor­ten psy­kiat­ri­ses­ta hoi­dos­ta. Kaik­ki oli hy­vää ja kau­nis­ta, kun­nes So­lan­taus kir­joit­ti, et­tä lap­sen sai­ras­tues­sa psyyk­ki­ses­ti hoi­to­suun­ni­tel­maa laa­ti­mas­sa pi­täi­si ol­la iso jouk­ko ih­mi­siä. Hä­nen mu­kaan­sa hoi­to­suun­ni­tel­ma tu­li­si teh­dä yh­teis­työs­sä tär­kei­den, nuo­ren elä­män­pii­riin kuu­lu­vien ih­mis­ten kans­sa niin, et­tä he si­tou­tui­si­vat toi­mi­maan yh­des­sä so­vi­tul­la ta­val­la, ja ti­lan­net­ta seu­rat­tai­siin. Näin myös jaet­tai­siin vas­tuu­ta. KO­KO AJA­TUS on uto­pis­ti­nen ja elä­mäl­le vie­ras. Kun lap­si tai nuo­ri sai­ras­tuu psyyk­ki­ses­ti, hä­nen ai­kan­sa on he­ti. Mi­tä no­peam­min apua saa­daan, si­tä pa­rem­min voi­daan saa­da tu­lok­sia. Jos tar­vi­taan suu­ri jouk­ko ih­mi­siä pe­reh­ty­mään lap­sen ti­lan­tee­seen, kon­sul­toi­maan toi­nen toi­siaan, ko­koon­tu­maan pa­la­ve­rei­hin ja suun­nit­te­le­maan hoi­toa, lap­si tai nuo­ri jää oman on­nen­sa no­jaan. Hän on si­vu­seik­ka kai­ken tou­hua­mi­sen kes­kel­lä. Ai­ka­tau­lut ve­ny­vät hel­pos­ti viik­ko­ja sa­mal­la, kun hoi­toon pää­sy vii­väs­tyy kai­ken laa­ja-alai­suu­den ku­ri­muk­ses­sa. Lap­sen tar­vit­se­mat re­surs­sit me­ne­vät ai­van muu­hun kuin it­se lap­seen. LAP­SE­NI sai­ras­tui ma­sen­nuk­seen 11-vuo­tiaa­na. Mi­kään ta­ho ei luon­nol­li­ses­ti ol­lut val­mis­ta­nut mi­nua sii­hen. Oli­sin tar­vin­nut se­kä krii­si­apua it­sel­le­ni et­tä no­peaa apua lap­sel­le­ni. Sen si­jaan is­tuin huol­to­ryh­mäs­sä ven­to­vie­rai­den ih­mis­ten kans­sa tai so­siaa­li­toi­men kool­le­kut­su­mas­sa pa­la­ve­ris­sa. Ta­pa­sin he­ti alus­sa pa­ri­kym­men­tä ih­mis­tä, joi­den kaik­kien kans­sa käy­tiin lä­pi per­heen ja lap­sen ti­lan­net­ta. Ku­kaan heis­tä ei ta­van­nut las­ta it­seään. Erää­seen ko­kouk­seen vein lap­sen va­lo­ku­van, jot­ta läs­nä­oli­jat tie­täi­si­vät, mil­tä koh­de näyt­tää. Kes­ti lä­hes kol­me kuu­kaut­ta en­nen en­sim­mäis­tä lap­sel­le suun­nat­tua psy­ko­lo­gin ai­kaa. Pa­la­ve­rei­hin riit­ti ai­kaa, mut­ta ei lap­sel­le. Seit­se­män kuu­kaut­ta sai­rau­den puh­kea­mi­sen jäl­keen lap­se­ni sai lä­het­teen sai­raa­laan, sin­ne hän pää­si vii­si kuu­kaut­ta myö­hem­min. Hoi­to kes­ti vii­si kuu­kaut­ta. Ar­vauk­sek­si jää, oli­si­ko ol­lut toi­nen tie. En ole kos­kaan las­ke­nut, kuin­ka mo­nes­sa ko­kouk­ses­sa olen is­tu­nut, ja kuin­ka mo­nel­le ih­mi­sel­le olen alus­ta al­kaen se­lit­tä­nyt asioi­ta, kuin­ka mon­ta ker­taa olen it­se jou­tu­nut jo­pa koor­di­noi­maan ko­koon­tu­mi­set. Mil­lään ta­hol­la ei ol­lut koor­di­noin­ti­vas­tuu­ta lap­se­ni hoi­dos­ta, kos­ka jo­kai­nen osa­sek­to­ri tar­kas­te­li ti­lan­net­tam­me omas­ta nä­kö­kul­mas­taan. Pa­la­ve­reis­sa käy­te­tyt ih­mis­ten yh­teen­las­ke­tut työ­tun­nit ovat usei­ta kym­me­niä, omat me­ne­te­tyt työ­tun­nit sa­to­ja. Myös nii­den ih­mis­ten lu­ku­mää­rä, joi­den kans­sa olen jou­tu­nut te­ke­mi­siin, on kii­tet­tä­vä. Kaik­ki ei­vät ai­na edes tien­neet, mik­si hei­dät oli pyy­det­ty pai­kal­le, ku­ten kou­lu­ku­raat­to­ri, jo­ka ky­syi, mik­si oli kut­sut­tu lap­sen hoi­to­pa­la­ve­riin. By­ro­kra­tia lap­sen psyyk­ki­sen sai­ras­tu­mi­sen ym­pä­ril­lä on liian ras­kas. Pyö­rä pyö­rii niin hi­taas­ti, et­tä eri­kois­sai­raan­hoi­don tar­ve kas­vaa ja pa­ra­ne­mi­nen hi­das­tuu, kos­ka sai­raus eh­tii sy­ve­tä, kun psy­ko­lo­git et­si­vät ai­kaa ka­len­te­ris­taan laa­ja-alai­sel­le toi­min­nal­le. Ajan ku­lues­sa myös van­hem­mat uu­pu­vat. KO­KE­MA­NI pe­rus­teel­la us­kon, et­tä täy­tyi­si ke­hit­tää mah­dol­li­sim­man yk­sin­ker­tai­nen toi­min­ta­ta­pa las­ten ja nuor­ten aut­ta­mi­sek­si he­ti psyyk­ki­sen sai­rau­den puh­jet­tua. Vaik­ka ko­ke­mus on hen­ki­lö­koh­tai­nen, olen var­ma, et­tä mo­ni muu on käy­nyt lä­pi sa­man mas­sii­vi­sen tur­hau­tu­mi­sen. Psy­ko­lo­gien ja psy­kiat­ris­ten sai­raan­hoi­ta­jien täy­tyi­si us­kal­tau­tua ulos kir­joi­tus­pöy­tien­sä ja ko­kous­ka­len­te­rei­den­sa ta­kaa töi­hin ken­täl­le, jos nuo­ri ei suos­tu tu­le­maan toi­mis­tol­le as­ti. Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa tänään 26.8.2012 nimimerkillä: Lohkosektorit kohtaavat vain paperilla