29.5.2012 17:49 Länsimaissa vastuu on ulkoistettu

Heikki Kolehmainen hyvinvointivaltio joukkosurma väkivaltaviihde vastuu ilmoita asiaton viesti Kaikki meistä eivät kykene vastustamaan AV-viihteen tarjoamaa toimintamallia, jossa ongelmat ratkaistaan väkivallalla. Jokaisella on joskus ollut ”murhanhimoisia” ajatuksia, mutta niistä on normaalisti ylipääsemätön matka vastaaviin tekoihin. Miten käy, jos aktiivisesti ruokkii väkivaltaista käyttäytymisviettiään väkivaltaviihteellä ja sotaleikeillä? Visuaaliset, tietokonepohjaiset ”ampumispelit” kehitettiin aikoinaan armeijan käyttöön, jotta sotilaat saataisiin ampumaan heti tappavasti kohti eikä ensin luontonsa mukaisesti vain haavoittavasti. Jatkuvan harjaantumisen tulokset näimme viimeksi Hyvinkäällä. Toki kannattaa yrittää tehdä ampuma-aseiden hankinta vaikeaksi ja säilytys turvalliseksi, mutta siirrytäänkö silloin vain puukkoihin, rautaputkiin ja räjähteisiin? Kannattaa muistaa, että silmitöntä, ja selittämätöntä väkivaltaa tulee julki – myös selvinpäin tehtyä – lähes kuukausittain ja ero joukkosurmiin on ehkä vain tekninen eli ampuma-aseella voi tappaa ”turvallisen” matkan päästä ja tämän takia ehtii häiriöttä tappaa useamman. Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerma puhuu uudesta rikostyypistä ja Tampereen yliopiston terveydenhuollon hallinnon dosentti Matti Rimpelä syrjäytymisen aiheuttamasta reaktiosta. Mutta eihän kyvyttömyydessä ymmärtää toisille aiheutettua kärsimystä ole mitään uutta eikä yksikään suomalaisista nuorista joukkosurmaajista ollut syrjäytynyt, vaan heillä oli opiskelupaikka ja viimeisimmällä myös ystäviä. Vaikka kaikki ampuivat toisiaan 50-luvulla cowboyna ja intiaaneina heti elokuvien tultua levitykseen ja sodan aikanakin leikittiin sotaa, ei AV-saastetta saatu tuutin täydeltä 24 tuntia vuorokaudessa. Vain altistuksen määrä on uusi tekijä ja ylittää osalla ihmisistä sietokynnyksen. En kuitenkaan väitä, että ratkaisu olisi väkivaltaviihteen, kuula-aseiden ja tinasotilaiden kieltäminen, vaikka en niitä ihailekaan. En ole kieltojen kannalla, koska ne synnyttäisivät pimeät, rikolliset markkinat eikä vaikeasti valvottava kielto lisäisi lainsäädännön kunnioitusta kansalaisten keskuudessa vaan päinvastoin. Ja kaikkeahan täytyy saada kokeilla ja tehdä, koska muuten jää osattomaksi ja maailma on mahdollisuuksien runsaudensarvi niin hyvässä kuin pahassa. Mutta missä on vastuu? Vastuu itsestä ja muista? Kasvaako se määrärahoja lisäämällä? Tarvitaanko psykologisia seulontoja, normitettuja kotioloja ja pilvin pimein lainsäädäntöä ja valvojia? Länsimaisessa ”pahoinvointiyhteiskunnassa” vastuu on ulkoistettu. Mitä tahansa tarvitsemmekaan, huudamme yhteiskuntaa apuun. Samalla olemme muuttuneet irrallisiksi ja yksinäisiksi. Tutkimusten mukaan länsimaissa yhä useampi ilmoittaa läheisimmäksi ihmisekseen ystävän eikä sukulaista ja Euroopassa Suomi johtaa tätä kilpajuoksua juurettomuuteen. Yksin elävien määrä räjähtää käsiin eikä vain yksinäisten vanhusten eliniän pitenemisen seurauksena. Toisaalta tuntuu kuin pyrkisimme sääntöjen, viihteen ja päihteiden avulla vapauteen kaikista itseämme koskevista vaikeista päätöksistä. Tunteita ja fiiliksiä pidetään lämpiminä ja inhimillisinä mutta järkeä ja vastuuta kylmänä ja ikävänä – tai ainakin niistä pitää saada kunnon palkka. Haluamme leijua kaiken kivan keskellä ja etsimme sille helppoa rahoitusta. Onko tämä demokratian ja vapauden kriisi, jossa poliitikot juoksevat yhä hullummiksi käyvien tarpeiden perässä niitä parhaansa mukaan tyydyttäen? Pidän edustuksellista demokratiaa, lakeihin perustuvaa oikeusvaltiota ja julkisen vallan järjestyksen ylläpitoa inhimillisen yhteiskunnan ehtoina, mutta alkaako olla aika vakavoitumiselle muunkin kuin talouden, ympäristön ja ostovoiman kehityksen suhteen. Olisiko henkilökohtaisen vastuun ja valistuksen vuoro sääntelyn, kontrollin ja tukipolitiikan sijaan? Ehkä kaikkia sitoumuksia ei pitäisi voida purkaa vain täyttämällä nettilomake?